Hänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa Jadeh. Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua hävitti yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej-laakson kupeella Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana rupesivat kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle kastettavaksi. Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi, ja vuoristolaiset eli paharit äänsivät nimen "Lispeth".
Myöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä Jadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui mähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan oli unohtanut nimensä "Pohjoisten vuorien ruhtinatar".
Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman kaunis. Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä matkustaa viisikymmentä peninkulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan. Lispethillä oli kreikkalaiset kasvot — semmoiset, jommoisia maalarit niin usein kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa oli kuin vaalea norsunluu, ja hän oli heimoonsa verraten erittäin valkoverinen. Sitten hänellä oli vallan ihmeelliset silmät, ja ellei hän olisi käynyt puettuna inhottavan rumaan karttuuniin, jota lähetystö näytti erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse roomalaisten Dianan metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui tapaamaan hänet vuoren rinteellä.
Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat, että hänestä oli tullut memsahib, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva ei tiennyt mihin häntä käyttäisi. Eihän voi panna viiden jalan ja kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppeja pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat ja kävi päivä päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan rouva sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan" palvelukseen Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi. Lispeth ei halunnut ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen nykyisissä oloissaan.
Kun matkustajia — niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan — tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneeseensa, sillä hän pelkäsi, että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin muuanne tuntemattomaan maailmaan.
Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kuin oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen kävelyretkensä eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten neitosten — puolitoista peninkulmaa jalkaisin ja sitten ratsastaen takaisin. Hän taivalsi kaksi- ja kolmekymmentä peninkulmaa edestakaisin pienillä virkistysmatkoillaan Kotgarhin ja Narkundan välillä. Tällä kertaa hän palasi takaisin vasta pimeässä kiiveten alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään joku raskas taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa, kun Lispeth astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen. Lispeth asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: — "Tämä on minun mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut itsensä. Me hoidamme häntä nyt huolellisesti, ja kun hän tulee terveeksi, niin teidän miehenne vihkii meidät."
Tämä oli ensimäinen kerta, kun Lispeth ilmaisi mietteitään aviokysymyksessä, ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta sohvalla viruvasta miehestä. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli luuhun saakka ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi löytäneensä hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin. Mies hengitti heikosti ja oli tainnoksissa.
Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti, kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla hyvin suuri määrä, ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun Lispeth nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa. Eikä hän liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän aikoi vain hoitaa englantilaista, kunnes tämä paranisi kylliksi voidakseen naida hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.
Pari viikkoa sairastettuaan lievänlaista kuumetta ja tulehdusta englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajaa ja hänen rouvaansa sekä Lispethiä — varsinkin Lispethiä — heidän ystävyydestään. Hän oli itämailla-matkustaja, niin hän kertoi — siihen aikaan ei vielä puhuttu maapallon kiertäjistä, kun Peninsular & Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori ja pieni — ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja ja perhosia Simlan vuoristoon. Siitä syystä ei kukaan Simlassa tietänyt mitään hänestä. Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä kurottaessaan ottamaan saniaista mädänneeltä puun kannolta, ja hänen hindulaiset tavarankantajansa arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa ja pakenivat. Hän aikoi mennä takaisin Simlaan, jahka nyt hiukan voimistuisi. Häntä ei enää huvittanut vuorilla kapuaminen.
Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vain kokoeli voimia verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä hänen rouvansa neuvoista. Viimeksimainittu vihdoin päätti puhua englantilaiselle ja kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan. Englantilainen nauroi aika makeasti ja sanoi, että tuohan oli kovin sievää ja romantillista, vallan oiva Himalaya-idylli, mutta koska hän jo oli kihloissa toisen tytön kanssa kotimaassaan, niin ei tästä asiasta voinut tulla sen enempää. Hän tietysti lupasi käyttäytyä varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä oli hauskaa puhella ja kävellä Lispethin kanssa ja kuiskailla suloisia sanoja hänelle ja nimittää häntä lempinimillä, kun hän jo oli parantunut siksi paljon, että saattoi ruveta lähtöä tekemään. Se ei ollut kerrassaan mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille. Lispeth oli hyvin onnellinen nämä kaksi viikkoa, sillä hän oli löytänyt miehen, jota hän rakasti.