Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Narkundaan saakka kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja — mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään — ja hän oli pyytänyt, että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takaisin naimaan Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään, että hän sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva. Englantilainen kulki siis nuo kaksitoista peninkulmaa vuorien poikki käsi Lispethin vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takaisin naimaan hänet. Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän itki Narkundan harjulla, kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä Muttianin tielle.
Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takaisin naimaan minut. Hän meni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva hyväili Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takaisin." Kahden kuukauden kuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jolla Lispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä, missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takaisin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.
Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevan. Se tyynnytti häntä, ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän iloisemmaksi, arveli hän, että tuo "raakalainen ja kovin sopimaton mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli — että englantilainen oli luvannut rakastaa Lispethiä vain tyynnyttääkseen häntä — että hän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että oli "väärin ja sopimatonta", että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka sitäpaitsi oli luvannut naida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi, että kaikki tuo on vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palaavan takaisin.
"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.
"Me sanoimme sen vain tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.
"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"
Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi takaisin puettuna kuin vuoristolaistyttö — inhottavan likaisena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.
"Minä aion mennä takaisin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette surmanneet Lispethin. Jäljellä on vain vanhan Jadehin tytär — paharin tytär ja Tarka Devin palvelija. Te olette kaikki pettureita, te englantilaiset."
Ennenkuin lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään kuullessaan Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien tykö, oli tyttö jo mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takaisin.
Hän liittyi omaan likaiseen kansaansa intohimoisesti, ikäänkuin olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka oli elänyt heistä erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan kanssa, joka löi häntä, kuten paharien tapana on, ja hänen kauneutensa kuihtui pian.