Hän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi voimia ja vaivoja ekka-tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana oli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment. muist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu kysymyksessä. Osittain tähän oli syynä kokemattomuus — melkein samoin kuin penikka riitelee maton pätkän kanssa — ja osittain siihen oli syynä se, että häntä huimasi hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään vilkkaamman elämän loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle mitään saippuasta eikä kenkämusteesta, sillä tavalliset ihmiset otaksuvat, että toinen tavallinen ihminen tietää olla varovainen käsitellessään noita aineita. Oli surkeata nähdä, kuinka poika sai kovia kolauksia, aivan niinkuin liian kireällä pidetty varsa kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään irti tallirengiltä.
Tätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät olleet kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmän ansaitsivat hommaa ja touhua, kesti kuusi kuukautta — yhtä kauan kuin kylmää vuodenaikaa — ja me ajattelimme, että kuumuus ja tieto siitä, että hän oli menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa rampaantumaan, selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi. Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin niin. Me voimme nähdä millä Intian asemalla tahansa, että tämä periaate pitää paikkansa. Mutta tässä yksityistapauksessa ei käynytkään siten, sillä poika oli herkkätuntoinen ja otti kaikki asiat vakavalta kannalta — kuten jo olen sanonut senkin seitsemän kertaa. Tietysti me emme voineet tietää, kuinka nämä vallattomuudet vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne eivät olleet sen kummempia, vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän oli ehkä raha-asioissa joutunut hieman rappiolle koko elämänajakseen ja tarvitsi vähän hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä olisivat haihtuneet yhtenä ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit olisivat selvittäneet hänen rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen käsitys kaikesta, ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle. Hänen everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli loppunut. Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se vain oli tavallinen everstin muistutus.
Se, mitä nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me kaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia toisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa, lausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa vaivaa kertoa sitä, sillä se oli vain tuommoinen julma, pikkuinen, ajattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan myöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden päivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinöörien majatalon läheisyyteen, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa vielä entistä vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä "ampumaan suuria eläimiä", ja läksi matkaan puoli yhdentoista aikaan ekka-rattailla. Peltopyitä — jotka olivat ainoana metsänriistana lähellä majataloa — ei voi sanoa "suuriksi eläimiksi"; siitä syystä jokainen nauroi hänelle.
Seuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä lomalta ja kuuli pojan lähteneen ampumaan "suuria eläimiä". Majuuri oli mieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut hillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi pojan huoneeseen tutkien kaikki paikat siellä.
Kohta hän tuli takaisin ja tapasi minut juuri kun toin korttiani upseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.
Hän sanoi: "Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan tetureja revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?"
Minä sanoin: "Turhaa puhetta, majuuri!" sillä huomasin mitä hän tarkoitti.
Hän sanoi: "Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt — vallan paikalla. Minä olen levoton."
Sitten hän mietti hetkisen ja sanoi: "Osaatko valehdella?"
"Itsehän sen parhaiten tiedät", vastasin minä. "Se on virkani."