"Mene kotiisi, sahib", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. "Ei ole hyvä, että hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa."
"Minä menen", sanoi Holden nöyrästi. "Tässä on rahaa. Pidä huolta pojastani, että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee."
Hopean helinä herätti Ameeran. "Minä olen hänen äitinsä enkä palkkalainen", sanoi hän heikosti. "Pitääkö minun hoitaa häntä paremmin taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takaisin rahat. Minä olen synnyttänyt herralleni pojan."
Väsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin oli kunnolla lopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä. Pir Khan, tuo vanha talonvartia, hytkähteli mielihyvästä.
"Tämä talo on nyt täydellinen", sanoi hän ja ilman pitempiä selityksiä työnsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli käyttänyt palvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen määkyminen kuului kaivon luota.
"Niitä on kaksi", sanoi Pir Khan — "kaksi mitä oivinta vuohta. Minä ostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä mitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti, sahib. Tämä on huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta, jossa ne nyt pureksivat rinkikukkasia."
"Miksi niin?" kysyi Holden hämmästyksissään.
"Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi kuolla, kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien suojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa."
Holden oli kerran ne oppinut, vaikkei hän silloin luullut niitä koskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa, muisti hän äkkiä, kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut hänen sormeaan — tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa — ja hän rupesi pelkäämään, että kenties kadottaa hänet.
"Lyö!" sanoi Pir Khan. "Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä makseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. Nyt! Iske varmasti!"