Mutta seuraavana aamuna he kokoontuivat asemasillalle erinomaisessa kunnossa ja järjestyksessä, ja Kim, joka jäi jälkijoukkoon sairaiden ja naisten sekä poikien mukana, huomasi olevansa huutamassa innokkaita jäähyväisiä junien poistuessa.
Sahibina oleminen oli tähän asti ollut peräti hauskaa, mutta hän käsitteli sittenkin varovasti sitä seikkaa. Hänet johdettiin rumpalipojan vartioimana takaisin tyhjiin, valkoisiksi laastittuihin leiriparakkeihin, joiden lattiat olivat täynnä rikkoja ja paperipalasia ja joissa kaikui kovin ontolta hänen siellä astellessaan. Alkuasukkaiden tapaan hän kyyristyi kokoon eräälle makuuvaatteista tyhjennetylle vuoteelle ja nukahti. Äkäinen mies tuli sisään, herätti hänet ja sanoi olevansa koulun opettaja. Se riitti saamaan Kimin sulkeutumaan kuoreensa.
Hän kykeni ennestään nipin napin ottamaan tolkun englanninkielisistä poliisimääräyksistä, koska ne koskivat hänen omaa mukavuuttaan. Ja monien vieraiden joukossa, jotka olivat käyneet hänen holhoojansa, ennenmainitun naisen luona, oli ollut eräs hullunkurinen saksalainen, joka maalaili kulisseja kuljeskelevalle teatteriseurueelle. Hän kertoi Kimille olleensa mukana "barrikaadeilla vuonna 48" ja sen vuoksi — ainakin Kim oli ymmärtänyt niin — hän opettaisi poikaa kirjoittamaan, jos vain saisi ruokaa. Kim oli vaivoin saatu niin pitkälle, että hän oppi yksityiset kirjaimet, mutta ei hän juuri lempein tuntein niitä muistellut.
— En minä osaa mitään. Menkää tiehenne, sanoi Kim, joka aavisti pahaa. Silloin mies tarttui häntä korvaan ja laahasi hänet eräässä sivurakennuksessa olevaan huoneeseen, jossa tusinan verran rumpalipoikia oli istumassa, ja käski hänen olla hiljaa, jollei hän muutakaan osaisi. Sen hän kyllä onnistui suorittamaan. Mies selitteli jotakin, piirteli valkoisia viivoja mustalle taululle ainakin puolen tuntia, ja Kim puolestaan jatkoi keskeytettyä untansa. Hän ei lainkaan pitänyt asioiden nykyisestä tilasta, sillä tämähän oli juuri se koulu ja koulujärjestys, jota välttääkseen hän oli kaksi kolmattaosaa nuoresta elämästään kuluttanut. Äkkiä pisti hänen päähänsä mainio aatos, ja hän ihmetteli, miksei hän jo aiemmin ollut sitä keksinyt.
Mies laski lopuksi pojat ulos, ja ensimmäisenä ulos kuistille päivänpaisteeseen hyökkäämässä oli Kim.
— Hoi siellä! Pysähdy! huusi kimakka ääni hänen takanaan. — Minun on pidettävä huolta sinusta, enkä saa laskea sinua näkyvistäni. Minne aiot mennä?
Huutaja oli se rumpalipoika, joka oli häntä seurannut koko aamupäivän, lihava ja kesakkonaamainen, noin neljäntoista ikäinen viikari. Kim inhosi häntä anturoista lakinrihmoihin saakka.
— Basaariin … ostamaan makeisia … sinulle, — sanoi Kim hetken mietittyään.
— Hohoi, basaarit ovat rajojen ulkopuolella. Jos sinne menemme, saamme selkäämme. Tule takaisin.
— Kuinka lähelle voimme mennä? — Kim ei ymmärtänyt, mitä rajoilla tarkoitettiin, mutta hän tahtoi olla kohtelias … ainakin sillä kertaa.