— Minä juoksisin tieheni, jos tietäisin minne mennä. Mutta, kuten miehet sanovat, tässä viheliäisessä Intiassa on vain niinkuin irralleen päässyt vanki. Ei voi paeta joutumatta heti takaisin tuoduksi. Se suorastaan kiduttaa minua.
— Oletko ollut Englannissa?
— Sieltä tulin juuri vasta viimeisten joukko-osastojen mukana, äitini keralla. Luulenpa olleeni Englannissa. Mikä tietämätön kerjäläisnulikka sinä oletkaan! Sinä olet ilmeisesti katuojassa kasvanut. Etkö olekin?
— Olen kai. Kerroppa minulle jotakin Englannista. Myöskin minun isäni tuli sieltä.
Vaikka Kim ei sitä sanonutkaan, ei hän tietenkään uskonut sanaakaan siitä, mitä rumpalipoika jutteli Liverpoolin esikaupungista, joka edusti hänelle Englantia. Mutta sillä tavoinhan kului ikävä odotusaika päivälliseen asti … vaikka sekin oli kehnonpuoleinen, vain poikien ja muutamain riviinkykenemättömien sotilasten tarpeeksi järjestetty muutaman parakin nurkkaan. Ellei olisi kirjoittanut Mahbub Alille, olisi Kim jo aivan masentunut. Hän oli tottunut alkuasukasten huolettomaan elämään, mutta tämä ilmeinen yksinäisyys valkoisten miesten joukossa painoi häntä kovin. Hän oli siitä syystä kiitollinen, kun iltapäivällä eräs juureva sotilas vei hänet isä Viktorin luo, joka asui toisessa sivurakennuksessa harjoituskentän toisella laidalla. Pappi luki juuri punaisella kirjoitettua englanninkielistä kirjettä. Hän katseli Kimiä vielä kiinnostuneempana kuin milloinkaan ennen.
— No, mitä pidät nyt elämästäsi, poikani? Et paljoakaan, vai mitä? Kovaahan tämmöinen on … hyvin kovaa kesyttämättömälle metsäneläimelle. Kuuntelehan. Olen saanut aivan hämmästyttävän kirjeen ystävältäsi.
— Missä hän on? Voiko hän hyvin? Oh! Jos hän osaa toimittaa kirjeitä, on kaikki hyvin.
— Sinä siis pidät hänestä?
— Tietenkin pidän hänestä. Hän piti minusta.
— Niin näyttää tästä kirjeestä päättäen. Hän ei osaa kirjoittaa englanninkielellä. Eihän?