— Vai niin. Siellä on suuri koulu sahibien pojille … ja myöskin puolisahibien. Olen nähnyt sen käydessäni hevosia myymässä. Rakastiko siis laamakin koko maailman ystävää?
— Kyllä, eikä hän valehdellut eikä palauttanut minua vankeuteen.
— Enpä ihmettele, ettei tuo isä ymmärrä, miten pääsisi selville asiasta. Kuinka innokkaasti hän puhuu eversti sahibin kanssa. — Mahbub Ali naureskeli. — Allahin kautta! — terävät silmät tähystelivät kuistille — sinun laamasi näyttää lähettäneen jonkin pankkiosoituksen tapaisen. Olenhan minäkin sellaisia käyttänyt. Eversti sahib tarkastelee sitä.
— Mitä hyötyä siitä kaikesta on minulle? sanoi Kim alakuloisesti. — Sinä menet tiehesi, ja minut pannaan taas näihin tyhjiin huoneisiin, missä ei ole edes kunnollista nukkumapaikkaa ja missä pojat vain lyövät minua.
— Enpä luule sellaista tapahtuvan. Olehan kärsivällinen, lapsi. Eivät kaikki pathanilaiset ole petollisia, paitsi hevoskaupoissa.
Viisi — kymmenen — viisitoista minuuttia kului, ja isä Viktor puhui innokkaasti tai kyseli everstin vastatessa.
— Olen nyt kertonut kaikki mitä tiedän pojasta, ja se tuottaa minulle suurta helpotusta. Oletteko milloinkaan kuullut mitään sentapaista?
— Joka tapauksessa vanha mies on lähettänyt rahoja. Gobind Sahain pankkiosoitukset kelpaavat täältä Kiinaan saakka, sanoi eversti. — Kuta enemmän oppii alkuasukkaita tuntemaan, sitä vähemmän voi heistä päättää, mitä he tekevät tai jättävät tekemättä.
— Se on sangen lohdullista kuulla … varsinkin kansatieteellisen tutkijakunnan päälliköltä. Tässä sekottuvat niin yhteen punaiset härät ja parantavat joet (pakanaparka, Jumala häntä auttakoon!) ja pankkiosoitukset ja vapaamuurarien todistukset. Oletteko te ehkä vapaamuurari?
— Kautta Jupiterin, olenhan minä, kun tulen sitä ajatelleeksi. Sehän on yksi peruste lisäksi, vastasi eversti hajamielisenä.