Hevoskauppias vastasi ratsumiehen tapaan heilauttaen kättänsä. — Maltahan vähäsen, koko maailman pikku ystävä, kuiskasi hän tuskittelevalle Kimille. — Sinun onnesi on taattu. Pian lähdet Nucklaoon ja … tässä on vähän, millä maksat kirjurille. Luulen voivani tulla katsomaan sinua monta kertaa. — Ja samassa hän karautti pois.
— Kuulehan, sanoi eversti kuistilta, puhuen kansanmurteella, — kolmen päivän kuluttua pääset kanssani Lucknowiin ja saat nähdä ja kuulla uusia asioita. Odota siihen saakka rauhassa kolme päivää, äläkä juokse tiehesi. Pääset Lucknowin kouluun.
— Saanko tavata pyhää miestä siellä? uikutti Kim.
— Ainakin on Lucknow lähempänä Benaresia kuin Umballa. Mahdollisesti pääset sinne minun suojassani. Mahbub Ali tietää tämän, ja hän suuttuu sinulle, jos nyt lähdet taas kuljeksimaan. Muista … minulle on kerrottu paljon sellaista, mitä en unohda.
— Minä odotan, lupasi Kim, — mutta pojat lyövät minua.
Samassa torvet soittivat päivälliselle.
VII
Iltapäivällä punakka opettaja sanoi Kimille, että hänet oli "pyyhitty kirjoista pois"; sitä hän ei ymmärtänyt, ennenkuin sai käskyn mennä ulos leikkimään. Silloin hän riensi basaariin ja tapasi nuoren kirjurin, jolle hän oli velkaa postimerkin.
— Nyt tulen maksamaan, ilmoitti Kim ruhtinaallisesti,
— ja nyt tarvitsen toisenkin kirjeen kirjoitetuksi.