— Ja nämä asiat tiedossasi sinä elät ja olet sahibien pienten poikien seurassa madrissahissa ja nöyrästi otat opetusta opettajiltasi?
— Niinhän on käsketty, vastasi Kim rennosti, — kuinkapa minä voisin käskyjä vastustaa?
— Sinä olet viekkain kaikista Eblisin pojista, virkkoi Mahbub Ali. —
Mutta mitä sinä puhut varkaista ja tarkastuksista?
— Sitä mitä näin sinä yönä, jolloin laaman seurassa nukuin huoneesi seinän takana Kashmir Seraissa. Ovi oli lukitsematta, mikä on luullakseni vastoin tapojasi, Mahbub. Mies tuli aivan kuin tietäen, ettet pian palaisi. Katselin häntä lautaseinän oksanreiästä. Hän etsi jotakin … ei peitteitä, ei jalustimia, ei ohjaksia eikä vaskiastioita, vaan jotakin hyvin pientä ja huolellisesti kätkettyä. Miksipä muutoin hän olisi työntänyt veitsenterän sandaaliesi pohjien väliin?
— Ahaa! — Mahbub Ali hymyili. — Ja nähtyäsi tuon, minkälaisen jutun siitä sepitit itsellesi, sinä totuuden lähde?
— En minkäänlaista. Tunnustelin kädelläni amulettia, joka aina on kaulassani, ja muistaen valkoisen oriin sukutaulun, jonka olin haukannut muhamettilaisesta leivästä, lähdin matkalle Umballaan, käsittäen että ankara vastuunalaisuus oli uskottu minulle. Jos olisin tahtonut, olisi sinä hetkenä pääsi ollut mennyttä. Minun olisi vain tarvinnut sanoa sille miehelle: "Tässä on erästä hevosta koskeva paperi, jota en osaa lukea." Entä sitten? — Kim tähysteli Mahbubia kulmainsa alta.
— Sitten olisit juonut vettä kaksi, ehkäpä kolme kertaa sen jälkeen … arvatenkaan et enempää kuin kolmasti, sanoi Mahbub yksinkertaisesti.
— Se on totta. Ajattelin vähän sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että pidin sinusta, Mahbub. Siksipä lähdin Umballaan, kuten tiedät, mutta (ja sitäpä et tiedä) piilottauduin puutarhaan nähdäkseni, mitä eversti Creighton sahib tekisi saatuaan valkoisen oriin sukuluettelon.
— No, mitä hän teki? … (sillä Kim oli äkkiä pysähtynyt).
— Annatko sinä tietoja ystävyyden vuoksi, vai myytkö sinä niitä? kysyi Kim.