— Minä myyn … ja ostan. Mahbub otti esiin neljän annan rahan ja näytti sitä.
— Kahdeksan! sanoi Kim vaistomaisesti noudattaen itämaalaisen kiskomishalua.
Mahbub nauroi ja pisti rahan takaisin vyöhönsä. — Liian helppoa on tehdä kauppaa niillä markkinoilla, sinä koko maailman pikku ystävä. Kerro minulle vain ystävyydestä. Meidän henkemmehän ovat toistemme käsissä.
— Hyvä on. Näin Jang-i-Lat sahibin tulevan komeille päivällisille. Näin hänet Creighton sahibin virkahuoneessa. Näin heidän lukevan valkoisen oriin sukutaulun. Kuulin, kuinka annettiin käsky julistaa suuri sota.
— Haa!… Mahbub nyökäytti päätänsä, ja hänen tummat silmänsä loistivat. — Se peli oli hyvin pelattu. Sota on nyt päättynyt, ja paha on toivottavasti tukahutettu alkuunsa … minun … ja sinun ansiosta. Mitä teit sitten?
— Minä käytin uutisia niin sanoakseni syöttinä, jonka avulla sain ruokavaroja ja kunniaa erään kylän asukkailta, joiden pappi antoi oopiumia laamalleni. Mutta minä kätkin vanhan miehen kukkaron, eikä bramiini siis löytänyt mitään. Seuraavana aamuna hän tietenkin oli vihainen. Ho-ho-ho. Ja samoin käytin uutisia hyväkseni, kun jouduin sen valkoisen rykmentin käsiin, jolla oli punainen härkä.
— Se oli järjettömyyttä. Mahbub rypisti kulmiaan. — Uutisia ei saa heittää, menemään niinkuin roskaa, vaan niitä on käytettävä säästäen … aivan kuin bhangia.
— Samaa mieltä olen minä nyt, ja sitäpaitsi ei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Mutta siitä on jo kauan aikaa … hän teki liikkeen ikäänkuin pyyhkiäkseen kaiken pois pienellä ruskealla kädellään, — ja senjälkeen, etenkin öisin vuoteessa madrissahissa, olen ajatellut hyvin paljon.
— Onko sallittua kysyä, mihin suuntaan jumalaissyntyiset ajatukset ovat kulkeutuneet? kysyi Mahbub ivallisesti, silittäen punaista partaansa.
— Se on kyllä sallittua, sanoi Kim vastaten samalla äänensävyllä. — Ne sanovat Nucklaossa, ettei yksikään sahib saa mustalle miehelle myöntää erehtyneensä.