Ratsumies pysähdytti hevosensa, niin että se melkein nousi pystyyn, ja pakotti sen kaiteen ääreen.
— Enpä milloinkaan enää ota kengitettyä hevosta yöratsuksi, oli Mahbub päivittelevinään. — Ne poimivat kaikki luut ja naulat, mitä kaupungin kaduille heitetään. — Hän kumartui kohottamaan hevosen etujalkaa, ja siten joutui hänen päänsä aivan lähelle Kimin kasvoja. — Alas, painu alemma, supatti hän. — Yö on täynnä silmiä.
— Kaksi miestä odottaa tuloasi hevosvaunujen takana. He aikovat ampua sinut makuulle mentyäsi koska päästäsi on luvattu palkinto. Kuulin sen maatessani lähellä hevosia.
— Näitkö heitä?… Pysy siivolla, paholaisen elävä!… Tämän hän karjaisi äkäisesti hevoselle.
— En.
— Oliko toinen puettu fakiirin tapaan?
— Toinen heistä sanoi: "Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä?"
— Hyvä on. Mene takaisin leiriin ja pane maata. Minä en kuole tänä yönä.
Mahbub käänsi hevosensa ja hävisi. Kim painui takaisin ojaan, kunnes pääsi viime makuupaikkansa kohdalle, livahti tien poikki kuin näätä ja kääriytyi uudelleen huopaansa.
"Mahbub ainakin tietää sen", ajatteli hän tyytyväisenä. "Ja hänhän puhui aivan kuin odottaen sellaista. En luule noiden miesten paljoakaan hyötyvän tämän yön väijymisestä."