Kim kuljetti laamaa kiihkoisain ihmisten ja eläinten välitse pitkin pylväskäytäviä neliön toiseen päähän, lähelle rautatieasemaa, missä Mahbub Ali, hevoskauppias, asui palattuaan matkoiltansa salaperäisestä pohjoisesta maasta, kaukaa vuorisolien takaa.
Kim oli lyhyen elämänsä aikana — varsinkin kymmenennen ja kolmannentoista ikävuotensa välillä — toimittanut useita tehtäviä Mahbubille, ja suuri korkea afgaanilainen, joka oli värjännyt partansa punaiseksi (koska hän oli vanha eikä tahtonut näyttää harmaita karvojaan), tunsi pojan arvon, milloin oli kysymyksessä tiedustelu. Joskus hän antoi hänen pitää silmällä jotakuta miestä, jolla ei ollut hevosasioissa mitään tekemistä, seurata tätä kokonaisen päivän ja ilmoittaa kenen kanssa tämä oli puhunut. Kim jutteli silloin illalla huomionsa, ja Mahbub kuunteli, sanallakaan tai kasvojen ilmeellä ilmaisematta ajatuksiaan. Kim tiesi sen merkitsevän jotakin vehkeilyä, mutta asian viehätys oli siinä, että hän ei hiiskunut sanaakaan kenellekään, paitsi Mahbubille itselleen, joka antoi hänelle herkullisia, lämpimiä aterioita ruokamyymälässä, vieläpä kerran kokonaista kahdeksan annaa rahaa.
— Tässä on, sanoi Kim, lyödä sipaisten äkäistä kameelia kuonoon. — Ohoi, Mahbub Ali! — Hän pysähtyi pylväskäytävän varjoon ja pistäytyi hölmistyneen laaman selän taa.
Hevoskauppias oli irrottanut leveän kirjaillun bokhariot-vyönsä ja loikoi parilla silkkisellä paksulla satulapatjalla puhallellen laiskasti savuja suuresta hopeisesta piipusta. Hän käänsi vähän päätänsä äänen kuullessaan, ja nähtyään vain pitkän vaiteliaan miehen nauraa hihitti matalaa naurua.
— Allah, laama! Punainen laama! Lahoresta on pitkä matka vuoristoon.
Mitä sinä teet täällä?
Laama ojensi vaistomaisesti kerjuukuppinsa.
— Jumala kirotkoon uskottomat! sanoi Mahbub. — En anna mitään saastaiselle tiibettiläiselle, mutta pyydä rengeiltäni tuolta kameelien luota. Ehkäpä he pitävät arvossa siunaustasi. Pojat, täällä on teikäläisiä. Ottakaa selvää, onko hänellä nälkä.
Sileäksi ajeltu, kumaraselkäinen tiibettiläinen, joka oli tuonut hevosia vuoristosta ja joka lukeutui johonkin alempaan buddhalaisluokkaan, hymyili laamalle ja käheällä kurkkuäänellä kehotti pyhää miestä istumaan nuotion ääreen.
— Mene! sanoi Kim, työntäen häntä keveästi. Laama mennä kompuroi, jättäen pojan pylvään suojaan.
— Mene! sanoi Mahbub Ali, tarttuen taas piippuunsa. — Juokse tiehesi, hinduvekara! Jumalan kirous kaikille uskottomille! Pyydä niiltä tuolla väkeni joukossa, jotka ovat uskolaisiasi.