— Maharaj, ruikutti Kim, käyttäen hindulaista puhuttelusanaa nauttien sanomattomasti kujeestaan; — isäni on kuollut, äitini on kuollut, vatsani on tyhjä.
— Pyydä miehiltäni tuolla hevosten luona, sanoinhan jo. Totta kai joku hindu lie väkeni joukossa.
— Ohoh, Mahbub Ali, mutta olenko minä hindu? sanoi Kim englanninkielellä.
Hevoskauppias ei hämmästynyt, vaan tirkisti poikaa tuuheiden kulmakarvojen takaa.
— Koko maailman pikku ystävä, sanoi hän, — mitä tämä merkitsee?
— Ei mitään. Minä olen nyt tuon pyhän miehen oppilas, ja me lähdemme yhdessä pyhiinvaellusretkelle. Benaresiin hän sanoo menevänsä. Hän on perin hassu, ja minä olen jo väsynyt Lahoreen. Minä kaipaan verestä ilmaa ja vettä.
— Mutta kenen puolesta sinä hommaat? Ja miksi tulet minun luokseni? —
Ääni oli epäilevä.
— Kenen luo sitten tulisin? Minulla ei ole rahaa. Ei ole hyvä lähteä matkalle rahatonna. Sinä myyt monta hevosta upseereille. Nuo äskentulleet ovat kauniita hevosia; olen nähnyt ne. Anna minulle rupee, Mahbub Ali, niin minä annan velkakirjan ja maksan kun saan rahoja.
— Hm, tuumi hevoskauppias miettien. — Sinä et ole milloinkaan ennen valehdellut. Kutsu tuota laamaa … mene itse syrjään.
— Oh, kyllä meidän puheemme tulevat yhteen sopimaan, sanoi Kim nauraen.