Kim pysähtyi temppelin veistokoristeisen ulko-oven eteen. Valkoisiin puettu ajmirilainen rahamies, joka oli juuri päässyt koronkiskomissynneistään, kysyi häneltä, mitä hän tahtoi.
— Minä olen Teshoo laaman oppilas, pyhän bhotijalilaisen, joka on täällä sisällä. Hän on kutsunut minua. Minä odotan täällä. Ilmoita hänelle.
— Älä unohda lasta, huusi hätäinen maamies hänen olkansa yli, sitten ulvoen Punjabin murteella: — Oi pyhä, oi sinä siunatun oppilas, oi te kaikki maailman jumalat, katsokaa, kuinka murhe odottaa tällä portilla! — Tuollainen huuto on niin tavallinen Benaresissa, etteivät ohikulkijat edes päätänsä kääntäneet.
Rahamies, joka oli nyt hyväntahtoisella mielellä koko ihmiskuntaa kohtaan, vei sanan pimeään temppeliin, ja monta hidasta itämaalaista hetkeä kului, sillä laama nukkui kopissaan eikä yksikään pappi tahtonut häntä herättää. Kun hänen rukousnauhansa kalina jälleen rikkoi hiljaisuuden sisemmässä temppelipihassa, missä arhatien tyynet kuvapatsaat ovat, kuiskasi eräs koeveli hänelle: — Oppilaasi on ulkona. Silloin vanhus riensi ulos unohtaen rukouksensa lopun.
Tuskin oli kookas olento näyttäytynyt ovella, kun maamies juoksi hänen eteensä ja kohottaen lastansa huusi: — Katso tätä, pyhä mies, ja jos jumalat tahtovat, hän jää eloon … hän jää eloon!… Hän pisti kätensä vyöhönsä ja veti esiin pienen hopearahan.
— Mikä nyt on?
Laama kääntyi Kimin puoleen. Hän puhui urdua nyt paljon selvemmin kuin ennen muinoin Zam-Zammah-kanuunan luona. Mutta onneton isä ei tahtonut sallia vielä mitään yksinpuhelua.
— Se ei ole muuta kuin kuumetta, sanoi Kim. — Lapsi ei ole kunnollisesti ruokittu.
— Se sairastuu kaikesta, mitä nauttii, eikä sen äiti ole täällä.
— Jos sallitaan, niin minä voin ehkä parantaa sen.