— Sinä minulle olet viisautta antanut, pyhä mies, vastasi Kim, unohtaen äskeisen pikku leikintekonsa, unohtaen Xavierin, unohtaen valkoisen syntyperänsä, vieläpä "suuren pelinkin" kumartuessaan muhamettilaiseen tapaan koskettamaan mestarinsa jalkoja jainilaisen temppelin tomussa. — Kaiken opetuksen olen saanut sinun ansiostasi. Sinun leipääsi olen syönyt kolme vuotta. Nyt ovat opintoni päättyneet. Olen vapautunut koulusta. Tulen luoksesi.
— Siinä minun palkintoni. Tule sisään, tule sisään! Ja onko kaikki hyvin?
He astuivat sisempään pihaan, jonne ehtoopäivän aurinko loi kultaisia säteitään.
— Seisohan, että saan nähdä. Kas niin! — Hän katseli tarkoin. — Et ole enää lapsi, vaan mies, kypsynyt viisaudessa, kulkien kuin lääkäri. Hyvin tein — hyvin tein jättäessäni sinut aseellisille miehille sinä mustana yönä. Muistatko ensimmäistä kohtaamistamme Zam-Zammahin luona?
— Kyllä, sanoi Kim — Muistatko sinä, kuinka hyppäsin rattailta ensimmäisenä päivänä ollessani menossa…
— Tiedon porteille? Totisesti. Entä sitä päivää, jolloin yhdessä söimme leivoksia Nucklaossa joen rannalla? Ah, ah! Monta kertaa olet kerjännyt minulle, mutta sinä päivänä minä kerjäsin sinulle.
— Olipa siihen pätevä syy, tuumi Kim. — Minä olin silloin Tiedon temppelissä oppilaana ja sahibiksi puettuna. Älä unohda, pyhä mies, jatkoi hän leikillisesti, — että minä vieläkin olen sahib — sinun ansiostasi.
— Se on totta. Vieläpä korkeasti kunnioitettu sahib. Tule minun kammiooni, chela.
— Kuinka sinä minua niin korkeaksi arvostelet?
Laama hymyili. — Ensiksikin tuon ystävällisen papin lähettämistä kirjeistä, jonka tapasimme aseellisten miesten leirissä; mutta hän on nyt mennyt omaan maahansa, ja rahat lähetin viimeksi hänen veljellensä.