"Creighton, Laakerihuvila, Umballa. — Hevonen on arabialainen, kuten jo ilmoitettu. Ikävä että sukutaulu viipynyt. Sitä käännetään." Ja myöhemmin samalla osoitteella: "Ikäväkseni paljon viivytystä. Lähetän sukutaulun." Sukulaiselleen Delhiin hän sähkötti: "Lutuf Ullah. — Sähköteitse määrännyt kaksituhatta rupeeta tilillenne Luchman Narainin pankissa." — Nämähän olivat puhtaasti liikeasioita, mutta ennenkuin ne joutuivat rautatien asemalle, tutkivat kaikenkarvaiset henkilöt, jotka olivat olevinaan niistä huvittuneita, jok'ainoan niistä hyvin tarkasti, ja puolihupsu tiibettiläinen, joka niitä kuljetti, antoikin kenen hyvänsä lukea ne.
Kun Mahbub oli näin omalla kuvarikkaalla kielellänsä varovasti hämmentänyt tietojen lähteet, oli Kim aivan kuin taivaasta pudonneena ilmestynyt. Ja kun Mahbub Ali oli yhtä neuvokas kuin häikäilemätönkin ja tottunut käyttämään hyväkseen kaikenkaltaisia tilaisuuksia, otti hän pojan heti palvelukseensa.
Vaeltava laama, jolla oli alhaiseen kastiin kuuluva poika palvelijanaan, saattoi kyllä herättää hetkeksi huomiota matkallaan Intiassa, pyhiinvaeltajien maassa, mutta kukaan ei heitä epäilisi eikä, mikä vielä tärkeämpää, ryöstäisi heitä.
Hän käski tuoda uuden sytykkeen piippuunsa ja mietti asiaa. Jos pahinkin tapahtuisi ja poika joutuisi pulaan, ei paperi ilmaisisi ketään. Hän voisi itse myöhemmin mennä Umballaan ja — ehkäkin herättäen uutta epäluuloa — ilmoittaa suullisesti asiansa.
R 17:n ilmoitus oli kuitenkin pääasia, ja hyvin paha olisi, ellei se joutuisi perille. Mutta Allah oli suuri, ja Mahbub Ali tunsi tehneensä voitavansa. Kim oli ainoa, joka ei milloinkaan valehdellut hänelle. Se olisi kuitenkin hänestä ollut Kimin luonteen suuria vikoja, jollei hän olisi tiennyt, että poika osasi, joko omia tarkoituksiaan varten tai Mahbubin asioilla ollessaan, valehdella muille yhtä hyvin kuin ken tahansa itämaalainen.
Mahbub Ali astui sitten majatalon pihan yli ja lähti niiden kevytkenkäisten portille, jotka maalaavat silmäkulmansa ja houkuttelevat luokseen muukalaisia. Hän etsi vartavasten käsiinsä sen tytön, jonka hän hyvällä syyllä uskoi olevan erityisessä ystävyyssuhteessa muutamaan sileähipiäiseen Kashmir-punditiin, joka oli hänen tiibettiläistä palvelijaansa tutkinut tuossa sähkejutussa. Mitä hän nyt teki, oli perin järjetöntä; hän joi siellä hajuvedellä sekotettua viinaa vastoin profeetan nimenomaista kieltoa ja tuli humalaan, jolloin hänen kielensä kanta perin höltyi. Lopuksi hän vaipui tajutonna divaanin patjojen väliin, missä Ihastuksen Kukka, sileäkasvoisen punditin avustamana, tutki hänet mitä perinpohjaisimmin, päästä jalkoihin saakka.
Melkein samoihin aikoihin kuuli Kim varovia askelia Mahbubin tyhjästä suojasta. Hevoskauppias oli, kumma kyllä, jättänyt ovensa lukitsematta, ja hänen miehensä taas olivat juhlimassa Intiaan-paluutansa raviten itseään Mahbubin antamalla kokonaisella lampaalla. Vikkelä Delhistä kotoisin oleva nuorukainen, jolle äskeinen Kukka oli antanut juopuneen hevoskauppiaan vyöstä ottamansa avainkimpun, avasi jokaisen pienimmänkin lokeron ja käärön ja tutki matot ja satulakotelot Mahbubin asunnossa vieläkin perusteellisemmin kuin Kukka ja punditi olivat itse omistajan persoonaa tarkastaneet.
— Luulenpa, sanoi Kukka halveksivasti hetkistä myöhemmin, pyöreällä kyynärpäällään nojaten kuorsaavaan Mahbubiin, — hänen olevan vain tavallinen afgaanilainen hevoskauppias, jolla ei ole muita harrastuksia kuin naiset ja hevoset. Sitäpaitsi hän on saattanut jo lähettää tiedonannon, jos hänellä sellaista milloinkaan on ollut.
— Sellaisessa asiassa kuin noita viittä kuningasta koskevassa pitää hän tietonsa lähinnä mustaa sydäntään, sanoi punditi. — Eikö löytynyt mitään?
Delhin nuorukainen nauroi ja järjesteli sisääntullessaan turbaaniansa. — Minä käänsin nurin hänen tohvelinsa pohjatkin, kuten Kukka hänen taskunsa. Ei hän ole mies, jota etsimme. Vähän minulta jää huomaamatta.