— Eiväthän he sanoneetkaan, että hän se olisi, sanoi punditi. — He sanoivat vain, että ottaisimme selkoa, koska neuvostot siellä epäilivät häntä.
— Tuolla pohjoisessa on viljalti hevoskauppiaita, kuten vanhoissa turkeissa syöpäläisiä. Esimerkiksi Sikandar Khan, Nur Ali Beg ja Farrukh Shah, kaikki kafilain päälliköitä, sanoi Kukka.
— He eivät vielä ole tulleet, sanoi punditi. — Sinun täytyy houkutella heidät sitten ansaan.
— Hui toki, — sanoi Kukka halveksien, siirtäen Mahbubin pään polveltaan. — Farrukh Shah on karhu, Ali Beg on suupaltti ja vanha Sikandar Khan … mokomakin. Menkää! Minä aion käydä levolle. Tuo sika ei liikahdakaan ennen aamunkoittoa.
Kun Mahbub heräsi, nuhteli Kukka häntä ankarasti juoppouden synnistä. Aasialaiset eivät kasvonilmeelläkään ilmaise, milloin ovat voittaneet viekkaudessa vihollisensa, mutta kun Mahbub Ali selvitti kurkkunsa, veti vyötänsä kireämmälle ja läksi hoipertelemaan tähtien vielä tuikkiessa, oli hän melkein tekemäisillään sen.
— Lapsellinen temppu, sanoi hän itsekseen. — Ikäänkuin ei kuka hyvänsä Peshawurin tytöistä osaisi sitä tehdä! Mutta olihan se aika näppärästi tehty. Allah yksin tietää, kuinka monta niitä on vielä matkan varrella, joiden on koeteltava minua, ehkäpä puukolla. Nyt ei auta muu kuin että poika lähtee Umballaan — ja junalla — sillä paperi on tärkeä. Minä jään tänne tuon Kukan seuraan ja juon viiniä niinkuin oikean afgaanilaisen kauppiaan sopiikin.
Hän pysähtyi oman asuntonsa viereisen suojan luo. Hänen miehensä nukkuivat siinä raskaasti. Mutta Kimiä enempää kuin laamaakaan ei näkynyt.
— Herää! — Hän ravisti erästä nukkujista. — Minne menivät eilisiltaiset kerjäläiset … laama ja poika? Onko mitään kadonnut?
— Ei, vastasi mies, — mutta se vanha hupsu nousi kukon toiseen lauluun ja sanoi menevänsä Benaresiin, ja poika lähti saattamaan häntä.
— Allah kirotkoon kaikki uskottomat, sanoi Mahbub painokkaasti ja kömpi omaan osastoonsa, partaansa mutisten.