Kim poltteli hiljalleen, miettien älykkäässä päässään asiaa niin pitkälle kuin ymmärsi.
— No, menet siis pitämään silmällä noita muukalaisia?
— En, menen heitä vastaan. He tulevat Simlaan lähettämään otuksien päät ja sarvet Kalkuttaan täytettäviksi. Ovat muka vain urheilijoita ja hallitus on myöntänyt heille erikoisia vapautuksia. Niinhän tietenkin aina tehdään. Sekin on meidän brittiläistä ylpeyttämme.
— No miksikä heitä siis pelkäsit?
— Hitto vieköön, hehän eivät ole tummaihoisia! Minä voin tehdä mitä hyvänsä tummaihoisille. Mutta nämä ovat venäläisiä ja perin tunnottomia lurjuksia. Minä, minä en halua tavata heitä todistajitta.
— Tappaisivatko he sinut?
— No, sehän ei olisi mitään. Olenhan minä kylliksi filosofi, luullakseni, uhmaillakseni sellaista pikkuasiaa kuin kuolemaa, joka on kunkin kohtalo … mutta … mutta he voisivat pieksää minua.
— No miksi?
Hurree Babu näpsäytti kärsimättömänä sormiaan. — Minä tietenkin koetan tunkeutua heidän leiriinsä esimerkiksi tulkkina, heikkomielisenä tai kerjäläisenä ja niin poispäin. Ja silloin minun täytyy koettaa siepata mitä voin. Eikä se ole vaikeampaa kuin tämä tohtorin näytteleminen vanhan naisen luona. Mutta se vain — näetkös, herra O'Hara — minä olen onnettomuudekseni aasialainen, ja siitä on paljon harmia monessa suhteessa. Ja lisäksi olen bengalilainen, pelkuri mies.
— Jumala loi jänikset ja bengalilaiset. Mitä siis häpeät? sanoi Kim käyttäen sananpartta.