— Mitäpä sitä olisi tarvinnut sanoa? Olen sanonut sinulle monta kertaa, että me olemme vain kaksi sielua etsimässä pelastusta. Hän sanoi, ja siinä hän on oikeassa, että pelastuksen virta puhkeaa juuri niinkuin olen uneksinut — jalkojeni juuressa, jos tarvitaan. Kun olen löytänyt Tien, näetkös, joka vapauttaa minut Olevaisuuden pyörästä, tarvitseeko minun vaivata itseäni etsimällä tietä maailman lakeuksilta — jotka ovat vain harhanäkyjä? Sehän olisi järjetöntä. Minulla ovat uneni, jotka uudistuvat joka yö; minulla on Jataka, ja sitten minulla on sinut, sinä koko maailman ystävä. Sinun horoskoopissasi oli punainen härkä vihreällä niityllä — minä en ole unohtanut — ja se oli tuova sinulle kunniaa. Ja minähän näin ennustuksen toteutuvan. Minäpä olin vielä välikappaleenakin. Sinä olet löytävä minulle virtani ja saat olla siinä välikappaleena puolestasi. Etsintämme onnistuu varmasti.
Hän käänsi norsunluunkeltaiset, vakavat ja rauhalliset kasvonsa kutsuvaan vuoristoon päin, ja hänen varjonsa lankesi pitkälle hänen eteensä tielle.
XIII
"Se, joka menee vuoristoon, palaa äitinsä luokse."
He olivat kulkeneet Sewalikharjujen ja troopillisen Doonin kautta, sivuuttaneet Mussoorien ja suuntasivat matkansa pohjoiseen päin kapeita vuoristopolkuja pitkin. Päivä päivältä he joutuivat syvemmälle kukkuloiden väliin, ja päivä päivältä Kim huomasi laaman taas saavuttavan miehen voimat. Doonin pengermillä hän oli nojautunut pojan olkapäätä vasten ja halukkaasti levähdellyt pysähdyspaikoilla. Mussoorien tiellä hän oli rohkaissut itsensä niinkuin metsästäjä, joka näkee loitompana tutun metsänrinteen. Ja vaikka olisi odottanut hänen vaipuvan väsymyksestä maahan, kiersi hän vain pitkän kauhtanansa kiinteämmin ympärilleen, veti rintansa täyteen kirkasta ilmaa ja jatkoi matkaansa, niinkuin vain vuoristolainen kykenee. Tasangolla syntynyt ja tasangolla kasvanut Kim hikoili ja huohotti aivan ihmeissään.
— Tämä on minun maatani, sanoi laama. — Verrattuna Such-zeniin tämä on tasaisempaa kuin riisipelto.
Ja vakain, voimakkain askelin hän kiipesi ylöspäin. Mutta vasta heidän laskeutuessaan jyrkästi alaspäin kolmetuhatta jalkaa kolmessa tunnissa hän jätti Kimin kauas jälkeensä, sillä pojan selkää pakotti hänen koettaessaan alamäessä kulkuaan hillitä, ja hänen isovarpaansa oli heinistä punotun sandaalirihman syövyttämä. Deodarmetsien harvain varjojen ja tammistojen läpi, moniväristen koivikkojen ja mäntymetsien kautta, sieltä liukkaille päivänpolttamille ruohikkoisille rinteille ja taas takaisin metsien siimekseen, kunnes tammi vaihtui bamburuokoihin ja laakson palmuihin, laama riensi väsymätönnä.
Katsellen hämärissä taakse jättämiään vuorijonoja ja himmeää kiemurtelevaa tietä, jota myöten he olivat tulleet, suunnitteli laama vuoristolaisen tavalla, joka on tottunut laajoihin näköaloihin, uusia uria huomiseksi tai pysähtyen jonkin korkealla olevan aukeaman reunalla, josta näköala avautui Spitiin ja Kuluun, ojensi kätensä kaihoisasti näköpiirin lumihuippuja kohti.
Aamun koitteessa rusottivat lumihuiput kirkkaan punaisina tumman sinen yläpuolella, kun Kedarnath ja Badrinath, vuoriston kuninkaat, ensimmäisinä loistivat auringon valossa. Kaiken päivää ne paistoivat kuin sula hopea auringossa, ja illalla pukeutuivat jälleen jalokiviinsä.
Aluksi ne henkäilivät lauhkeita tuulia matkustajien tielle, tuulia, joita oli hyvä tavata jättiläislohkareiden yli kiipeillessä, mutta muutaman päivän kuluttua, heidän saavutettuaan yhdeksän- tai kymmenentuhannen jalan korkeuden, rupesivat tuulet puremaan. Kim soi mielellään erään vuoristokylän asukkaille tilaisuuden saavuttaa ansiota lahjoittamalla hänelle karkean sarkanutun. Laama oli hiukan hämmästynyt siitä, että joku paheksui noita purevia tuulia, jotka olivat puhaltaneet vuodet hänen hartioiltaan.