Molemmat muukalaiset seisoivat paljastetuin päin ilta-auringon paisteessa, joka heitti hohdettansa kullanloistoiselle nurmikolle. Tyytymättömät kantajat olivat iloissaan häiriöstä ja laskivat taakkansa.
— Katsohan, sanoi ranskalainen. — Se muistuttaa kuvaa uskonnon synnystä … ensimmäinen opettaja ja ensimmäinen oppilas. Onko hän buddhalainen?
— Ehkäpä jotakin pilaantunutta lahkoa, vastasi toinen.
— Täällä vuoristossa ei ole oikeita buddhalaisia. Mutta katsohan hänen vaatteittensa poimuja ja sitten noita julkeita silmiä. Mistä johtuu, että tällaisia nähdessään tuntee kuuluvansa perin nuoreen kansaan? — Puhuja heilutti sitä sanoessaan kiihkeästi pitkää ruokoa. — Me emme ole vielä painaneet leimaamme minnekään, ymmärrätkö, ja se minua harmittaa. — Hän oli vihoissaan noille rauhallisille kasvoille ja laaman koko asennossa ilmenevälle tyyneydelle.
— Kärsivällisyyttä. Kyllähän me piirrämme merkkimme yhdessä, me ja teidän nuori kansanne, mutta sillävälin voit piirtää hänen kuvansa.
Babu lähestyi nyt pystypäisenä, mikä ei ollenkaan sopinut hänen nöyrään puheeseensa eikä salaperäiseen silmäniskuunsa, jonka hän Kimille antoi.
— Pyhä mies, nämä ovat sahibeja. Minä paransin lääkkeelläni toisen heistä vilustumisesta ja lähden Simlaan saadakseni pitää huolta hänen täydellisestä parantumisestaan. He haluavat nähdä piirustuksesi…
— Sairaiden parantaminen on aina hyvä asia. Tämä on Elämän pyörä, sanoi laama, — sama, jota näytin sinulle Ziglaurin majassa sateen sattuessa.
— Ja he tahtoisivat kuulla sinun selittävän sitä.
Laaman silmät kirkastuivat, kun ilmeni uusia kuulijoita. — Tämä ylevän
Tien selittäminen on aina hyvä. Ymmärtävätkö he hindukieltä niinkuin
Ihmeitten talon kuvien hoitaja?