Kaikki näiden miesten tuntemat sahibit, karkeasti puetut, mutta aina iloiset, toivat palatessaan uudelleen entisille metsästysmailleen mukanansa palveluskuntansa, jotka usein olivat vuoristolaisia. Nämä sahibit matkustivat ilman seuruetta. Siispä he olivat köyhiä ja tietämättömiä, sillä ei kukaan järkevä sahid noudattaisi bengalilaisen neuvoja. Mutta tämä bengalilainen, joka ilmestyi tiesi mistä, oli antanut kantajille rahaa ja koetteli puhua heidän murrettaan. Kun he olivat tottuneet huonoon kohteluun omien kansalaistensa puolelta, epäilivät he tässä olevan jonkin satimen ja olivat valmiina pakenemaan, jos tilaisuus sattuisi.
Sateen lakattua ja puhtaan maanhajuisen ilman suloisesti tuoksuessa babu lähti opastamaan heitä vuorten rinteitä alaspäin, astuen kantajien etupäässä ylpeänä, mutta muukalaisten jäljessä hyvin nöyränä. Hän ajatteli monia erilaisia asioita. Pieninkin niistä olisi sanomattomasti kiinnittänyt hänen matkatoverinsa mieltä. Mutta hän oli miellyttävä opas ja aina valmis huomauttamaan kuninkaallisen herransa alueiden kauneudesta. Hän kansoitti vuoriston kaikella, mitä heidän mielensä teki pyydystää: antiloopeilla, vuorivuohilla ja karhuilla. Hän saattoi keskustella kasvitieteestä ja kansatieteellisistä asioista asiantuntemuksella, ja hänellä oli ehtymätön varasto kaikenlaisia paikallisia tarinoita: muistettakoon, että hän oli ollut viisitoista vuotta valtion palveluksessa.
— Tuo mies on todella merkillinen, sanoi pitempi vieras. — Hän on kuin jokin outo ilmestys.
— Hän edustaa muutostilassa olevaa Intiaa, Lännen inhottavaa sekoitusta, vastasi venäläinen. — Me ymmärrämme, miten on käytävä asioihin itämaalaisten kanssa.
— Hän on menettänyt oman maansa eikä ole saanut uutta tilalle. Mutta hän vihaa tulisesti voittajiaan. Olisitpa kuullut, mitä hän minulle uskoi eilisiltana.
Juovikkaan päivänvarjostimensa takana Hurree babu koetti jännittää korviansa ja aivojansa kuunnellakseen nopeasti puhuttua ranskaa ja piti tarkoin silmällä muuatta kiltaa, joka oli täpötäynnä karttoja ja asiakirjoja. Se oli tavallista suurempi, päällystetty kaksinkertaisella punaisella öljykankaalla. Hän ei halunnut kaikkia niitä varastaa. Hän tahtoi vain tietää, mitä niistä oli otettava ja miten tehokkaimmin voisi sen tehtyään pujahtaa tiehensä. Hän kiitti kaikkia Intian jumalia ja Herbert Spenceriä, että oli vielä jotakin arvokasta varastettavaksi.
Toisena päivänä tie kohosi jyrkästi ruohikkoiselle rinteelle metsän yläpuolelle, ja siinä he auringon laskiessa kohtasivat vanhan laaman istumassa jalat ristissä salaperäisen piirroksen edessä, jota hän selitti harvinaisen kauniille, vaikka likaiselle nuorukaiselle. Kirjava päivänvarjo oli ilmestynyt näkyviin puolen päivämatkan päässä, ja Kim oli ehdottanut, että pysähdyttäisiin, kunnes se saapuisi heidän luoksensa.
— Haa! sanoi Hurree babu yhtä kekseliäänä kuin saapasjalkakissa. — Tässä taitaa olla joku tämän seudun arvokas, pyhä mies. Ehkäpä minun kuninkaallisen herrani alamaisia.
— Mitä hän tekee? Jotakin hyvin kummallista.
— Hän selittelee pyhää kuvaa, kaikki käsin piirrettyä.