— Shamleghin nainen. Hän ei tietääkseni ainakaan rakasta sahibeja. Toiset voimme lepyttää pienillä lahjoilla, ja näistähän riittää meille kaikille. — Hän taputteli lähimmän vasun pulleata kylkeä.
— Mutta … mutta…
— Minä olen sanonut, etteivät ne ole oikeita sahibeja. He olivat ostaneet eläintennahat ja sarvet Lehin basaarista. Tunsinhan minä ne merkeistä. Muistattehan kun näytin niitä teille jo retkellä.
— Niin olivat. Ne olivat kaikki ostettuja päitä ja nahkoja. Muutamissa oli koitakin.
Se oli pätevä todistus, ja kyllähän Ao-chungin mies tunsi toverinsa.
— Ja jos asiat vallan hullusti käyvät, kerron kaikki Yankling sahibille. Nämä olivat papin pieksäjiä. He pelottivat meitä. Me pakenimme! Kuka voi tietää, mihin me tavarat pudotimme? Luuletteko, että Yankling sahib sallisi minkään alankomaan poliisin tulla tänne vuorten yli häiritsemään hänen metsästystään? Simlasta on pitkä matka Chiniin, ja vielä pitempi Shamleghista kuilulle.
— Olkoon niin, mutta minä kannan sinne ison kiltan (vasun). Sen punakantisen, jonka sahibit itse sulloivat joka aamu.
— Siitäpä nähtiin, sanoi Shamleghin mies viisaasti, — ettei tuollaisista sahibeista ole mihinkään. Kukapa olisi milloinkaan kuullut Fostum sahibin tai Yankling sahibin tai pienen Peel sahibinkaan, joka valvoo öisin ampuakseen pöllöjä, minä sanon, kuka on kuullut näiden sahibien milloinkaan tulleen vuoristoon tuomatta mukanansa keittäjää ja kantajia ja — kaikenmoisia hyväpalkkaisia ja suuriäänisiä palvelijoita? Mitäpä nämä voisivat? Mitä tuosta kiltasta sanot?
— En mitään erikoista, muuta kuin että se on täynnä kirjoituksia — kirjoja ja papereita, joihin he kirjoittivat, ja kummallisia koneita, aivan kuin taikakaluja.
— Ne kaikki joutuvat Shamleghin kuiluun.