Laama, joka ei ollutkaan niin hyvin tottunut juniin kuin oli luulotellut, säikähti, kun 3,25 aamulla etelään menevä juna syöksyi jyristen sisään asemalle. Nukkujat hyppäsivät pystyyn, ja asemahuone kajahteli huutoja ja melua. Huudeltiin veden ja makeisten kauppiaita, alkuasukaspoliisit komentelivat, ja naiset kirkuivat kootessaan kapineitaan, lapsiaan ja aviomiehiään.
— Se on juna … vain juna. Ei se tänne tule. Odotahan!
Ihmetellen laaman yksinkertaista luottavaisuutta (tämä oli antanut hänelle pienen pussin täynnä rupeita) Kim osti lipun Umballaan. Uninen myyjä murisi ja heitti pöytään matkalipun seuraavalle asemalle, noin kuuden mailin päähän.
— Ei, sanoi Kim, tutkien sitä ja irvistellen. — Se kelpaisi farmareille, mutta minä asun Lahoren kaupungissa. Olihan se kuitenkin näppärä temppu, babu. Antakaa nyt lippu Umballaan.
Babu antoi äkäisenä oikean matkalipun.
— Ja toinen sitten Amritsariin, sanoi Kim, jolla ei ollut lainkaan halua kuluttaa Mahbub Alin rahoja mihinkään niin jonninjoutavaan kuin maksuun Umballaan asti.
— Matka maksoi noin paljon. Vaihtorahat sain takaisin. Minä tiedän, miten junissa kuljetaan. Tuskinpa milloinkaan yogi on tarvinnut chelaa niinkuin sinä tarvitset, laverteli hän iloisena hölmistyneelle laamalle. — He olisivat jättäneet sinut Mian Mir-asemalle ilman minua. Tätä tietä, tule. — Hän antoi takaisin pikkurahat pidättäen yhden annan rupeeta kohti Umballan lipusta vaivansa palkkiona … jota tapaa Aasiassa aina käytetään.
Laama kurkisti täyteen ahdetun rautatievaunun ovesta sisälle. — Eikö olisi parempi kävellä? sanoi hän arasti.
Tukeva sikhiläinen käsityöläinen pisti esiin parrakkaan päänsä. —
Pelkääkö hän? Älä pelkää. Minä muistan ajan, jolloin pelkäsin junia.
Tule vain sisään! Tämä on hallituksen työtä.
— En minä pelkää, sanoi laama. — Onko siellä tilaa kahdelle?