— Minä näen…
— Sen verran on siis jäljellä elämääni tässä ruumiissa. Minä olen noudattanut pyörän liikettä koko elämäni ajan. Nyt se palvelee minua. Mutta sen ansion vuoksi, että olen johtanut sinut Tielle, vapauduin elämästä vielä uutta elämää, ennenkuin olisin löytävä virtani. Ymmärrätkö, chela?
Kim tuijotti törkeästi revittyyn kuvaan. Repeämä kulki kulmasta kulmaan, yhdennestätoista osastosta, jossa halu on synnyttäjänä (niinkuin tiibettiläiset sen käsittävät), ihmisten ja eläinten maailman halki viidenteen osastoon, aistien tyhjään osastoon. Johdonmukaisuus oli silmäänpistävä.
— Ennenkuin herramme sai valistusta, sanoi laama kääriessään kaikki hartaasti kokoon, — hän joutui kiusaukseen. Minuakin on kiusattu, mutta nyt se on ohi. Nuoli lensi tasankomaalle — eikä vuoristoon. Mitä siis täällä tekisimme?
— Emmekö ainakin odota hakimia?
— Minä tiedän, kuinka kauan elän tässä ruumiissa. Mitä hakim tässä voisi?
— Mutta sinä olet sairas ja järkkynyt. Sinä et voi kävellä.
— Kuinka voisin olla sairas, jos näen pelastuksen? — Hän nousi hoiperrellen seisomaan.
— Sitten minun täytyy etsiä ruokaa kylästä. Oh, kuinka tie on väsyttävä. — Kim tunsi, että hänkin tarvitsi lepoa.
— Sen Laki kyllä myöntää. Syökäämme ja lähtekäämme. Nuoli putosi tasangolle… Mutta minä taivuin halun houkutuksiin. Laita itsesi valmiiksi, chela.