Kim kääntyi naisen puoleen, jonka päähine oli turkooseilla koristettu ja joka oli joutilaana heitellyt kiviä syvänteeseen. Tämä hymyili hyvin ystävällisesti.
— Tapasin hänet kuin eksyneen puhvelin pellolla … babun kylmästä viluisena ja tuhisevana. Hän oli niin nälkäinen, että unohti kokonaan arvokkuutensa ja puhutteli minua lämpimästi. Sahibeilla ei ole mitään. (Hän ojensi tyhjää kämmentänsä.) Toisen vatsa on hyvin sairas. Onko se sinun työtäsi?
Kim nyökäytti myöntävästi silmät kirkkaina.
— Puhuttelin bengalilaista, ja sitten läheisen kylän asukkaita.
Sahibeille annetaan ruokaa sen mukaan kuin he tarvitsevat — eikä
kukaan vaadi rahaa. Saalis on jo jaettu. Babu valehtelee sahibeille.
Miksei hän jätä heitä?
— Sydämensä hyvyyden vuoksi.
— Onko milloinkaan tavattu bengalilaista, jolla olisi kuivunutta pähkinää suurempi sydän? Mutta olkoon sillään. Puhutaanpa pähkinästä… Työn tehtyään saa palkkansa. Kylämme on sinun, olen sanonut.
— Vahinko on minun, alkoi Kim. — Olin ajatellut monia miellyttäviä seikkoja sydämessäni, jotka — mutta meidän ei tarvitse toistaa kaikkia kohteliaisuuksia, mitä näissä tilaisuuksissa käytetään. — Hän huokasi syvään. — Mutta mestarini, näyn johtamana…
— Huh, mitä voivat vanhat silmät nähdä muuta kuin täyteläisen kerjuumaljan.
— … palaa tästä kylästä tasangoille.
— Pyydä häntä jäämään.