Nyt hänet nähdään rientämässä ylös Shamleghin rinnettä, liian laihtuneena hikoillakseen ja liian kiireissään ehtiäkseen tarjota lääkkeitä messinkihelaisesta rasiastaan. Hetken perästä hän istuu muina miehinä, kaikki babumaisuus pois jätettynä, tupakoimassa majan kynnyksellä, ja turkoosipäähineeseen puettu nainen viittaa kaakkoon päin. Kantovuode, sanoi nainen, ei toki kulje niin nopeasti kuin kantamusta vailla kulkevat jalkamiehet. Mutta kyllä kai hänen hakemansa miehet jo olivat tasangolla. Pyhä mies ei tahtonut jäädä, vaikka Lispeth häntä pyysikin.
Babu murisi ääneen, vyötti vyönsä kiinteämmin paksun lantionsa ympärille ja lähti jälleen jatkamaan matkaa. Hän ei halunnut kulkea hämärän tultua, mutta hänen päivänmatkansa, josta ei tosin kirjaa pidetty, hämmästyttäisivät ihmisiä, jotka tekevät pilaa hänen rodustaan. Ystävälliset vuoristolaiset, jotka muistivat lääkkeidenmyyjää pari kuukautta sitten, antoivat hänelle suojaa metsän pahoja henkiä vastaan. Hän uneksi bengalilaisista jumalista, yliopiston kurssikirjoista, Lontoon kuninkaallisesta tiedeseurasta, ja seuraavana päivänä hänen sinivalkoinen päivänvarjonsa oli taas menossa eteenpäin.
Doonin rajalla, Mussoorien ohi mentyä ja tasangon häämöttäessä kultaisena usvana edessäpäin levähtää ränsistynyt kantovuode, jossa, kuten koko vuoristo tietää, lepää sairas laama, matkalla etsimään parannuksen virtaa. Kyläkunnat ovat melkein tapelleet saadakseen kunnian kantaa sitä, sillä laama ei ainoastaan ole antanut heille siunaustaan, vaan hänen oppilaansa on maksanut siitä hyvät rahat, täyden kolmannen osan sahibien hinnoista. Kaksitoista mailia päivässä on dooli taivaltanut, niinkuin rasvaiset, kuluneet sauvojen päät osoittavat, ja sellaisia teitä, joita myöten harvat sahibit kulkevat. Mentiin Nilangsolan kautta myrskyssä, jolloin hieno lumipyry tunkeutui liikkumattoman laaman vaatteiden joka poimuun, sitten Raiengin mustien kukkulain välitse, missä he kuulivat villivuohien huutoja pilvien läpi, ylös jyrkkiä seinämiä ja loivia rinteitä, laaksojen ja vuorisolien yli, kun tiellä Vesilaaksoon kierrettiin ainaista hiljaista hölkkää Bhagiratin polun kamalia mutkia, paarien kieppuessa ja narskuessa. Ja sitten taas ylös ja alas, kunnes pysähdyttiin puolenpäivän aikaan johonkin viileään tammimetsikköön, ja usein aamuhämärissä, jolloin hurskaillekin saattaa antaa anteeksi kärsimättömän pyhän miehen noitumisen, siirryttiin kylästä toiseen tai sitten tulisoihdun valossa kulkien, jolloin rohkeinkin ajattelee aaveita … näin dooli päätyi loppuasemallensa. Pienikasvuiset vuoristolaiset hikoilivat jo täällä Sewalikvuoriston alempien rinteiden kohtuullisessa lämmössä ja kertyivät pappien ympärille saadakseen siunauksensa ja palkkionsa.
— Te olette saavuttaneet ansiota, sanoo laama, — enemmän kuin osaatte aavistaakaan. Ja palaatte vuoristoon, lisää hän huoaten.
— Tietysti. Korkealle vuoristoon, niin pian kuin suinkin.
— Kantajat hierovat olkapäitään, ottavat vettä suuhunsa, sylkevät sen pois jälleen ja nauhovat uudelleen olkivirsunsa. Kim maksaa heille väsyneen näköisenä pikku hopearahoilla, nostaa eväsvasun kantovuoteesta, puristaa povessaan olevaa öljykangaskääryä — ne ovat pyhiä kirjoituksia — ja auttaa laamaa nousemaan jaloilleen. Vanha mies on jälleen saavuttanut rauhansa, eikä hän enää odota, että vuoret musertavat hänet kuten hän arveli eräänä kauheana yönä, jolloin tulvehtinut joki pidätti heitä.
Miehet nostavat kantovuoteen olallensa ja rientävät pian näkymättömiin pensaikkojen väliin.
Laama kohottaa kätensä Himalajan vuorijonoa päin. — Teidän piiriinne, oi te siunatut vuoret, ei mestarimme vasama pudonnut! Enkä milloinkaan enää saa hengittää teidän ilmaanne.
— Mutta sinä olet kymmenen kertaa väkevämpi tässä puhtaassa ilmassa, sanoi Kim, sillä hänen väsyneelle mielellensä teki hyvää ajatella viljavia hymyileviä tasankoja. — Näille paikoille mahtoi vasama pudota. Me tahdomme kulkea hyvin hiljakseen, ehkäpä kosin päivässä, sillä etsintämme on onnistuva. Mutta tämä vasu painaa paljon.
— Niin, etsintämme on onnistuva. Minä olen päässyt suuresta kiusauksesta.