Iltapuolella, kun kotiinpalaavien karjalaumojen kaviot peittivät tomupilvillä koko näköpiirin, tulivat laama ja Mahbub Ali, molemmat jalkaisin, varovaisesti sinnepäin, sillä heille oli kerrottu minne poika läksi.
— Allah! Se oli melkein hullun työ näin avoimilla mailla, mutisi hevoskauppias. — Hänet olisi voitu ampua satakin kertaa … mutta eiväthän nämä ole rajaseutuja.
— Eikä milloinkaan ole sellaista oppilasta ollut, sanoi laama toistaen moneen kertaan lausutut sanansa. — Lempeä, ystävällinen, viisas, kärsivällinen ja aina iloinen matkalla, aina kaikki muistava, oppinut, vilpitön ja kohtelias. Suuri on hänen palkkansa oleva.
— Minä tunnen pojan, niinkuin olen sanonut.
— Ja eikö hän ollutkin kaikkea tuota?
— Ainakin jotkut niistä ominaisuuksista hänellä oli, mutta en ole vielä löytänyt punahatun taikoja tehdäkseni hänet liiaksi totuutta rakastavaksi. Häntä on tosiaan hyvin hoidettu.
— Sahiballa on kultainen sydän, sanoi laama vakavasti. — Hän hoitaa poikaa niinkuin omaansa.
— Hm, puoli Intiaa näyttää olevan taipuvainen siihen. Toivoisinpa vain, ettei poika olisi kärsinyt mitään vahinkoa ja saisi toimia vapaasti. Niinkuin tiedät, olimme vanhoja ystäviä teidän yhteisen toivioretkenne alussa.
— Se on siteenä välillämme. — Laama istuutui. — Nyt olemme toivioretkemme lopussa.
— Eipä ollut ansiotasi, ettei retkeäsi katkaistu kokonaan noin viikko sitten. Kuulin, mitä sahiba sanoi sinulle, kun sinut kannettiin vuoteellesi. — Mahbub nauroi.