— Sinun sikhisi ainakin olivat sitä mieltä, sanoi sotamies katsoen vihaisesti äänettömään ukkoon, joka istui nurkassa. — Sinun sikhisi ainakin niin ajattelivat, kun kaksi meidän komppaniaamme tuli auttamaan heitä Pirzai Kotalissa kahdeksaa afridein komppaniaa vastaan ei täyttä kolmea kuukautta sitten.
Hän kertoi sitten eräästä rajakahakasta, jossa Loodhiana-sikhien dogra-komppaniat olivat kunnostautuneet. Amritsarin tyttö hymyili, sillä hän tiesi, että tuo juttu oli hänen suosionsa voittamista varten.
— Voi, voi, sanoi talonpojan vaimo lopuksi, — heidän kylänsä siis poltettiin ja pikkulapset joutuivat kodittomiksi?
— He olivat ryöstäneet meidän kuolleemme. He saivat maksaa suuret rahat, kun olimme heitä kurittaneet; niin se oli. Onko tämä Amritsar?
— On, ja tässä merkitään lippumme, sanoi rahakauppias kopeloiden vyötänsä.
Lamppujen valo rupesi jo kalpenemaan aamun vaaletessa, kun sekarotuinen konduktööri tuli sisään. Matkalippujen tarkastus on verrattain hidasta idässä, jossa ihmiset kätkevät ne kaikenlaisiin piilopaikkoihin. Kim otti omansa, ja hänen käskettiin poistua.
— Mutta minä menen Umballaan, väitti hän vastaan. — Minä olen tämän pyhän miehen seurassa.
— Voit mennä Jehannumiin saakka minun puolestani. Tämä lippu on kuitenkin vain Amritsariin. Ulos!
Kim puhkesi itkuun ja selitti, että laama oli hänen isänsä ja äitinsä, että hän oli laaman ainoa vanhuuden turva ja että laama kuolisi ilman hänen hoitoaan. Kaikki matkustajat pyysivät konduktööriä olemaan armollinen, rahakauppias varsinkin oli siinä suhteessa kaunopuheinen, mutta mies vei kuin veikin Kimin asemasillalle. Laama oli aivan neuvotonna eikä voinut saada selvää koko asiasta. Kim korotti äänensä ja itki vaunun ikkunan ulkopuolella.
— Minä olen aivan köyhä, isäni on kuollut … äitini on kuollut. Oh, armeliaat ihmiset, jos minut heitetään tänne, kuka hoitaa tuota vanhaa miestä?