— Pois, pois! Päästä minut ylös! — huusi Abdullah, kiiveten kanuunan pyörälle.
— Isäsi oli piirakkain paistaja, ja äitisi oli ghi-varas, lauloi Kim. — Kaikki muhamettilaiset ovat tippuneet alas Zam-Zammahilta jo aikoja sitten.
— Päästä minut ylös! — piipitti pikku Chota Lal, kohottaen pientä kultakirjaillulla lakilla peitettyä päätään. Hänen isällänsä oli ehkä puoli miljoonaa puntaa, mutta Intia onkin maailman ainoa oikea demokraattinen maa.
— Hindut ovat myöskin pudonneet Zam-Zammahilta. Muhamettilaiset sysäsivät heidät alas. Isäsi oli piirakkain paistaja…
Hän keskeytti, sillä nurkan takaa, meluavasta Motee-basaarista, tuli esiin mies, jonka kaltaista Kim ei milloinkaan ollut nähnyt, vaikka luuli tuntevansa kaikki kastit. Hän oli melkein kolme kyynärää pitkä ja puettu poimukkaaseen pukuun, sentapaisesta kankaasta tehtyyn, jota käytetään hevosten loimiksi, eikä Kim tuntenut yhtään sen poimua minkään ammatin erikoismerkiksi. Hänen vyöstään riippui pitkä, lävistetyillä koristuksilla kaunistettu rautainen kynäkotelo ja puuhelmistä valmistettu rukousnauha, sellainen, jollaisia pyhät miehet käyttävät. Päässä oli hänellä suuri suippohattu. Kasvot olivat keltaiset ja ryppyiset aivan kuin Fook Shingin, basaarin kiinalaisen suutarin. Silmät olivat vähän vinot ja loistivat kuin kapeat onyksliuskeet.
— Kuka tuo on? kysyi Kim tovereiltaan.
— Onpahan kai joku mies, vastasi Abdullah tuijottaen sormi suussa häneen.
— Epäilemättä, sanoi Kim, — mutta eipä hän vain ole mikään semmoinen tämän maan mies, jonka minä olisin ennen nähnyt.
— Pappi kenties, sanoi Chota Lal katsellen rukousnauhaa. — Katsohan!
Hän menee Ihmeitten taloon.
— En ymmärrä mitä puhutte, sanoi poliisi vieraalle, päätään pudistaen. Hän ymmärsi vain punjabmurretta. — Kuules sinä, kaikkien ystävä, mitä hän sanoo?