— Lähetä hänet tänne, sanoi Kim, hypähtäen alas kanuunalta niin että paljaat kantapäät vilahtivat. — Hän on muukalainen, mutta sinä olet härkäpää.
Vieras kääntyi neuvotonna ja asteli poikiin päin. Hän oli vanha, ja hänen villainen karkea viittansa tuoksui vieläkin vuoriston väkevältä marunaruoholta.
— Oi, lapsukaiset, mikä on tuo suuri talo? kysyi hän sangen selvällä urdun-murteella.
— Se on Ajaib-Gher, Ihmeitten talo! — Kim ei käyttänyt mitään puhuttelunimeä, sellaista kuin lala tai mian. Hän ei voinut arvata miehen uskontunnustusta.
— Ah! Ihmeitten taloko! Voiko sinne mennä kuka hyvänsä?
— Oven yläpuolelle on kirjoitettu, että kaikki saavat mennä.
— Ilman maksuako?
— Menenhän minäkin sisään ja ulos. Enkä minä ole mikään pankkiiri, nauroi Kim.
— Voi, minä olen vanha mies. En tiennyt. — Sitten hän, hypistellen rukousnauhaansa, kääntyi puoleksi museoon päin.
— Mihin kastiin kuulutte? Missä on kotinne? Oletteko tullut kaukaa? kyseli Kim.