— Tulin Kulun kautta … kaukaa Kailasin takaa … mutta mitäpä tietäisit sinä vuorista, joilla — hän huokasi — ilma ja vesi ovat puhtaat ja raikkaat.
— Vai niin, khitai (kiinalainen), sanoi Abdullah ylpeästi. Fook Shing oli kerran ajanut hänet pois työhuoneestaan, kun hän oli sylkenyt epäjumalan kuvaa, joka oli kenkärivin yläpuolella.
— Pahari (vuoristolainen), sanoi pikkuinen Chota Lal.
— Niin, lapseni, vuoristolainen kaukaa vuorilta, joita sinä et koskaan ole näkevä. Oletko kuullut Bhotijalista (Tiibetistä)? En ole kiinalainen, vaan bhotijalainen (tiibettiläinen), jos tahdot tietää, laama … eli guru teidän kielellänne.
— Tiibetin guru, sanoi Kim. — En ole nähnyt sellaista miestä.
Ovatko siis tiibettiläiset hinduja?
— Me olemme keskitien vaeltajia ja elämme rauhassa luostareissamme. Minä menen katsomaan neljää pyhää paikkaa, ennenkuin kuolen. Tiedättekö te, jotka olette lapsia, yhtä paljon kuin minä, joka olen vanha? — Hän hymyili ystävällisesti pojille.
— Oletko syönyt?
Hän kopeloi poveaan ja veti esiin kuluneen puisen kerjuumaljan. Pojat nyökyttivät päätänsä ymmärtävinä. Kaikki heidän tuntemansa papit kerjäsivät.
— En tahdo syödä vielä. — Hän käänsi päätänsä vanhan, auringonpaisteessa lojuvan kilpikonnan hitaudella. — Onko totta, että Lahoren Ihmeitten talossa on monta kuvaa? — Hän sanoi nuo nimet kuin tahtoen painaa ne tarkoin mieleensä.
— On se totta, vastasi Abdullah. — Se on täynnä pakanallisia kuvia.
Sinäkin olet siis epäjumalain kumartaja.