Jos Kim olisi ollut tavallinen poika, olisi hän jatkanut leikkiä, mutta hänpä ei ollutkaan turhaan tutustunut Lahoren kaupunkiin, ja vieläkin vähemmän turhaan hän oli tutustunut Taksali-portin luona oleviin fakiireihin jo kolmentoista vuoden aikana, ja niinpä hän olikin oppinut tuntemaan ihmisluonnetta.
Pappi tarkasteli häntä syrjästä päin vähän ärtyisen näköisenä … happamesti hymyillen.
— Eikö teillä ole pappia kylässä? Luulin nähneeni etevän sellaisen äskettäin, huudahti Kim.
— Kyllä … mutta…, aloitti vaimo.
— Mutta sinä ja miehesi toivotte saavanne lehmän parannetuksi pelkillä kiitoksilla. — Isku sattui: pariskunta oli tunnettu koko kylän kitsaimmaksi. — Ei ole hyvä koettaa petkuttaa pyhäkköä. Anna nuori vasikka omalle papillesi, ja jolleivät jumalat ole suuttuneet peruuttamattomasti, rupeaa lehmäsi antamaan maitoa kuukauden kuluessa.
— Sinä olet mestari kerjäämään, mutisi pappi hyväksyvästi. — Eipä neljänkymmenen vuoden harjaantuminen olisi sitä paremmin opettanut. Varmasti olet sinä tehnyt vanhan miehen rikkaaksi.
— Vähän jauhoja ja vähän voita ja hyppysellinen mausteita, vastasi Kim, punastuen kyllä kiitoksesta, mutta pysyen yhä varovana, — tuleekohan vain siitä rikkaaksi? Ja lisäksi, kuten voit nähdä, on hän löylynlyömä. Mutta riittääpä se minulle, kun saan ainakin oppia tuntemaan maailmaa.
Hän tunsi Taksali-portin fakiirien elämää ja puhetapoja ja matki heidän oppilaittensa lauseita.
— Etsiikö hän todellakin sitä mitä sanoo, vai tarkoittaako hän sillä salata muita aikeitaan? Ehkäpä hän etsii aarteita.
— Hän on hupsu, usein vallan pöhkö. Siinä kaikki.