"Minua ilahuttaa saada suosituslausuntoja siitä taholta. Airheart on nyt 'San Joséen' kapteenina. Ja minun tarkotukseni oli kysyä, ettekö haluaisi lainata Dania minulle vuodeksi tai pariksi, niin katsoisimme emmekö voisi tehdä hänestä perämiestä. Uskoisitteko hänet Airheartin huostaan?"
"On kovin uskallettua ottaa aivan oppimatonta poikaa…"
"Eräs mies teki paljon enemmän minun pojalleni."
"Se on eri asia. Tuota noin — minä en lainkaan suosittele Dania siksi että hän on minun omaa lihaani ja vertani. Tiedän kyllä, että kalastaja-aluksilla ja kauppa-aluksilla on erilaiset vaatimukset, mutta silti ei hänellä ole paljoa opittavana. Ohjata hän osaa — siinä ei yksikään toinen hänen ikäisensä mene hänen edelleen, vaikka sen itse sanon — ja muu on meikäläisillä jo verissä. Mutta sitä minä toivoisin, ettei hän olisi niin vietävän heikko merenkulku-laskennossa."
"Airheart korjaa kyllä sen seikan. Hän saa ensin tehdä pari matkaa laivapoikana, ja sitten koetamme saada hänet kykeneväksi vaativampiin tehtäviin. Sopisiko siten, että te pitäisitte hänet luonanne tämän talven ja minä lähettäisin noutamaan häntä varhain keväällä? Kyllähän Tyvenmeri on jokseenkin kaukana — —"
"Kaikkia! Me Troopit, niin elossa-olevat kuin kuolleetkin, olemme kulkeneet ympäri maailmaa ja kaikilla maailman merillä."
"Mutta minä tahtoisin sanoa teille — ja minä tarkotan mitä sanon — että milloin hyvänsä vain haluatte nähdä häntä, niin ilmottakaa vain minulle, ja minä järjestän matkan. Se ei tule maksamaan teille senttiäkään."
"Jos teidän sopii lähteä vähän kävelemään kanssani, niin pistäydymme talooni puhumaan tästä vaimoni kanssa. Minä olen niin perinjuurin erehtynyt kaikissa arvosteluissani, että minusta tuntuu kuin ei tämä olisi tottakaan."
He menivät Troopin valkoiseksi maalattuun, sinisillä ikkunalaudoilla kaunistettuun tuhannenkahdeksansadan dollarin taloon, jossa oli loppuunpalvellut, kukkivia krasseja täynnään oleva vene sisäänkäytävän edustalla, sekä ikkunaluukuilla varustettu sali, joka oli kuin merentakaisista esineistä kerätty museo. Siellä istui kookas nainen, vaitelias ja vakava, jonka silmät olivat hämärät, kuten sellaisilla on, jotka ovat kauan tähystelleet merelle odottaen rakkaimpiaan kotiin palaaviksi. Cheyne esitti asiansa hänelle, ja hän ilmaisi väsyneesti suostumuksensa.
"Meiltä hukkuu sata miestä joka vuosi yksin Gloucesterista, herra Cheyne", sanoi hän, — "sata poikaa ja miestä; ja minä olen ruvennut vihaamaan merta ihan kuin se olisi elävä ja tajuava olento. Jumala ei ole luonut sitä ihmisten oleskelupaikaksi. Nuo teidän aluksenne, kulkevatko ne suoraan yli meren ja suoraan kotiin taasen?"