"Tietysti", sanoi Harvey.
"Ei se riitä. Sano näin: 'Tahdon vaikka kuolla, jollen puhu totta'."
"Tahdon kuolla tähän paikkaan", sanoi Harvey, "jollei joka sana, mitä olen puhunut, ole silkkaa totta."
"Nekin satakolmekymmentä neljä dollaria ja kaikki?" kysyi Dan. "Minä kuulin sinun puhuvan niistä isälle ja puolittain odotin että hän nielaisisi sinut kuin valaskala Joonaan."
Harvey vakuutti naamansa punaiseksi. Dan oli sukkelapäinen poika omalla tavallaan, ja kymmenen minuutin kyseleminen riitti vakuuttamaan hänelle, ettei Harvey valehdellut — paljon. Sitäpaitsi oli hän sitonut itsensä kamalimmalla valalla minkä poikaikä tuntee, ja istui kuitenkin elävänä, nenänpää punaisena, kannella ja kertoi ihmeitä ihmeitten perästä.
"Vie sun!" sanoi Dan viimein sydämensä pohjasta, kun Harvey oli kertonut mitä kaikkea oli hänen kunniakseen ristityssä rautatievaunussa. Sitten hänen leveille kasvoilleen levisi ilkamoivan mielihyvän irvistys. "Minä uskon sinua, Harvey. Isä on nyt kerran elämässään erehtynyt."
"On, varmasti", sanoi Harvey, joka mietiskeli pikaista kostoa.
"Hän raivostuu varmaan ihan hulluksi. Ei mikään harmita häntä niin kuin arvosteluissaan erehtyminen." Dan heittäytyi selkänojaan ja löi reiteensä. "Älä nyt vain, Harvey, pilaa saalista löysäämällä liiaksi."
"Minä en halua saada tuollaista iskua toista kertaa. Kyllä minä vielä hänelle näytän."
"En ole koskaan kuullut kenenkään pystyneen näyttämään isälle. Mutta kyllä hän varmasti iskisi sinut maahan uudelleen. Mitä enemmän hän erehtyi, sitä kovemmin hän iskisi. Mutta kultakaivokset ja pistoolit — —"