"Herra varjelkoon! Tuohan panee kylmät väreet karmimaan selkäpiitä", sanoi Dan. "Mikä kumman laulu se on?"
"Fin McCoulin laulu, kun hän meni Norjaan", sanoi kokki. Hänen englanninkielensä ei ollut epäselvää, vaan tarkasti ääntyvää, ikäänkuin se olisi tullut fonograafista.
"Totta vie, olen minäkin ollut Norjassa, mutta ei siitä syntynyt tuollaista pelottavaa ulvontaa. Vaan kyllä se kuitenkin muistuttaa niitä entisiä lauluja", sanoi Pitkä Jack huoaten.
"Älkäämme laulako toista sellaista pistämättä jotain muuta väliin", sanoi Dan, ja hanuri heläytti rallattavan, mukaansa vievän sävelen, joka päättyi:
"Viiskolmatta viikkoa siit' on, kun maata nähty on, ja viistoista sataa sentneriä, niin, viistoista sataa sentneriä, toista sataa kukkura-sentneriä meillä saaliinamme on!"
"Seis, seis!" karjui Tom Platt. "Tahdotko sinä pilata koko matkamme, Dan? Tuohan on joonas, jos sen laulaa ennenkuin kaikki suola on kosteana."
"Eipähän ole. Onkos, isä? Paitsi jos laulaa kaikkein viimeisen värsyn. Kyllähän minä toki joonakset tiedän!"
"Mitä ne ovat?" kysyi Harvey. "Mikä on joonas?"
"Joonas on mikä hyvänsä, mikä pilaa onnen. Joskus se on mies — joskus se on poika — taikka sanko. Kerran oli meillä muuan halkaisuveitsi joonaksena kahden matkan ajan, kunnes huomasimme sen", sanoi Tom Platt. "Joonaksia on kaikenlaisia. Jim Bourke oli joonas, kunnes hän hukkui Georges-matalikolle. En koskaan lähtisi samalle laivalle Jim Bourken kanssa, en vaikka olisin nälkään nääntymässä. 'Ezra Floodilla' oli muuan vihreä vene, joka oli joonas, ja vielä pahinta lajia. Hukutti kuusi miestä, se vene, ja hohti tulelta öisin telineellään."
"Ja uskotteko te tuota?" sanoi Harvey, muistaen mitä Tom Platt oli sanonut kynttilöistä ja laivanmalleista. "Eikö ole niin, että mikä tapahtuu, se tapahtuu?"