"Sinä olla minun kanssa veneessä — Manuel minun nimi, ja minä tulla kuunarista 'Täällä Ollaan', Gloucester. Minä asu Gloucester. Kohta me saa illallinen. Aa mitä?"
Näytti siltä kuin hänellä olisi ollut kaksi paria käsiä ja pää harkkoraudasta, sillä hän ei tyytynyt ainoastaan puhaltamaan suureen merisimpukan kuoreen, vaan hän nousi sitä tehdessään seisomaan, vaappuen latteapohjaisen veneen heilunnan mukaan, ja lähetti käreän, räikeän merkkihuudon sumun läpi. Kuinka kauan tätä huvia kesti, sitä ei Harvey osannut sanoa, sillä hän painautui takaisin veneen pohjalle kauhistuksissaan vaahtopäisten aaltojen vyörynnästä. Hän oli kuitenkin kuulevinaan pyssyn pauketta ja torven toitotusta ja huutelua. Jokin venettä suurempi, mutta yhtä levottomasti liikehtivä esine ilmestyi näkyviin veneen sivulta. Useampia ääniä oli puheessa yhtaikaa, ja hänet laskettiin pimeään, keinuvaan komeroon, missä öljykangasvaatteisiin puetut miehet juottivat hänelle jotain kuumaa ja riisuivat hänet vaatteista. Sitten hän vaipui uneen.
Herättyään hän jäi makaamaan ja odottamaan höyrylaivan aamiaiskellon ensi soittoa, kummastellen, miksi hänen loistohyttinsä oli käynyt niin pieneksi. Kääntyessään ympäri hän huomasi olevansa kapeassa, kolmikulmaisessa komerossa, jota valaisi paksuun poikkihirteen ripustettu lamppu. Hänen kätensä ulottuvissa oli kolmikulmainen pöytä, joka ulottui keulan kulmasta etumastoon. Peräpuolella komeroa, käyttämisestä kuluneen kamiinin takana, istui jokseenkin hänen ikäisensä poika, jolla oli leveät, punakat kasvot ja ystävällisesti vilkuttavat, harmaat silmät. Hänellä oli yllään sininen villajakku ja pitkävartiset kautsusaappaat. Useampia pareja samanlaisia jalkineita, vanha lakki ja joitakin lopen kuluneita villasukkia lojui lattialla, ja mustia ja keltaisia öljytakkeja heilui edestakaisin makuukojujen kupeilla. Paikka oli tupaten täynnä hajuja, öljytakeilla oli oma omituinen, tahmea hajunsa, joka oli jonkinlaisena taustana paistetun kalan, käristetyn rasvan, maalin, pippurin ja huonon tupakan hajuille; nämät taas sulki syliinsä kaikkivallitseva laivan ja suolaisen veden haju. Harvey tunsi vastenmielisyyttä huomatessaan, ettei hänen vuoteessaan ollut lakanoita. Hän makasi likaisella, muhkuraisella ja nystyräisellä patjalla. Eikä aluksen liikuntokaan ollut höyrylaivan kaltaista. Se ei soljunut eikä vaappunut, vaan pikemminkin vääntelehti ja riuhtoi järjettömällä, tarkotuksettomalla tavalla, niinkuin köyteen sidottu varsa. Veden solinaa kuului hänen korvansa juuresta, ja parrut natisivat ja kirahtelivat hänen ympärillään. Kaikki tämä sai hänet päästämään syvän, toivottoman huokauksen ja ajattelemaan äitiään.
"Tuntuuko paremmalta?" kysyi poika irvistäen. "Haluttaako kahvia?"
Hän toi täyden läkkikupin ja makeutti sitä sokerisiirapilla.
"Eikö ole maitoa?" sanoi Harvey, katsellen ympärilleen kaksinkertaisiin kojuriveihin ikäänkuin olisi odottanut löytävänsä sieltä lehmän.
"Ei ole", sanoi poika. "Eikä taideta sitä saadakaan ennenkuin syyskuun keskipaikkeilla. Ei tämä ole huonoa kahvia. Se on minun keittämääni."
Harvey joi äänettömänä, ja poika ojensi hänelle lautasellisen paistettua sianlihaa, jota hän söi ahmimalla.
"Minä olen kuivannut sinun vaatteesi. Ovat ne tainneet vähän rypistyä", sanoi poika. "Ne eivät ole juuri meidän tyyliämme yksikään. Käännyhän vähän ympäri että nähdään oletko loukkaantunut jotenkin."
Harvey kääntyi ja ojentelihe, muttei voinut todeta minkäänlaista vammaa.
"Sepä on hyvä", sanoi poika hyvillään. "Pane nyt päällesi ja mene kannelle. Isä tahtoo puhutella sinua. Minä olen hänen poikansa — Daniksi ne minua kutsuvat — ja minä olen kokin apulainen ja teen kaikkea muutakin, mikä on liian halpaa miehille. Meillä ei ole täällä muuta poikaa kuin minä, sitten kun Otto meni yli laidan — ja hän ei ollutkaan kuin hollantilainen ja lisäksi kahdenkymmenen vuoden vanha. Mitenkä sinä putosit laivasta tällaisella tyvenellä?"