"Niin minäkin tekisin teidän sijassanne", sanoi saksalainen.
Harvey hoippui märän kannen poikki lähimmälle reilingille. Hän tunsi olonsa hyvin kurjaksi; mutta hän näki kansipalvelijan sitomassa tuoleja yhteen, ja kun hän oli kehunut tälle ettei hän koskaan ollut merikipeä, pakotti ylpeys hänet menemään laivan perässä olevalle toisen luokan kannelle, joka päättyi kuperaan päätesiltamaan. Kansi oli autio, ja hän hinautui sen kauimmaiseen päähän lähelle lipputankoa. Siihen hän kyyristyi hervottomassa tuskassa, sillä väkevä Wheelingin "stogie" oli yhdessä laivan keinunnan ja potkurin jyskytyksen kanssa tehnyt hänet niin kipeäksi, että hänen sisälmyksensä tuntuivat vääntyvän ulos. Hänen päätään pakotti; hänen silmissään säkenöi; hänen ruumiinsa tuntui kadottavan painonsa ja hänen jalkansa horjuivat tuulessa. Hän oli pyörtymäisillään meritautiin, ja laivan keinahdus tyrkkäsi hänet reilingin yli kuperan päätesiltaman sileälle reunalle. Sitten kohosi sumusta esiin matala, harmaa ukkoaalto, tarttui Harveyta käsipuolesta, jos niin voi sanoa, ja vetäisi hänet mukanaan pois suojanpuolelle; vihreä vaippa kääriytyi hänen ympärilleen ja hän vaipui hiljaa uneen.
Hänet herätti siitä päivällistorven ääni, samanlainen, kuin hän oli kuullut eräässä Adirondacksin kesäkoulussa, jossa hän kerran oli käynyt. Hitaasti hän muisti olevansa Harvey Cheyne, hukkuneena ja kuolleena keskellä valtamerta, mutta hän oli liian heikko ajatellakseen sen pitemmälle. Outo haju täytti hänen sieraimensa; hän tunsi kosteaa ja niljakasta kylmyyttä pitkin selkäpiitänsä ja hänen suunsa oli täynnä suolaista vettä. Silmänsä avattuaan hän huomasi yhä olevansa meren pinnalla, sillä se kohoili hänen ympärillään hopeanhohtoisina kumpuina, ja hän makasi tuoreella kalakasalla, suoraan edessään siniseen villapaitaan puettu leveä miehen selkä.
"Ei se hyödytä", ajatteli poika. "Minä olen kuollut, se on varma, ja tuo on vain viemässä minua pois."
Hän oihkaisi, ja olento käänsi päätään, niin että Harvey saattoi nähdä kaksi pientä kultarengasta kiharan, mustan tukan puoleksi peittäminä.
"Ahaa! Sinä voida aika hyvin nyt?" virkkoi olento. "Makaa hiljaa niin; vene paremmin kohdallaan."
Äkillisellä aironvedolla hän kiskaisi liipottelevan veneen keulan vaahdottoman laineen laelle, joka kohotti sen kahdenkymmenen jalan korkeuteen, solauttaakseen sen heti taas lasimaiseen kuoppaan toiselle puolelle. Mutta tämä kukkuloilla kiipeileminen ei keskeyttänyt sinijakun juttelua. "Mainio hyvä asia, että minä otta sinut kiinni. Aa, mitä? Parempi hyvä asia, että sinun laiva ei otta minu. Kuinka sinä tulla putosi ulos?"
"Minä olin sairas", sanoi Harvey, "enkä voinut sille mitään."
"Juuri parahiksi minä puhallan torvi, ja sinun laiva se syrjä vähän. Sitten minä nähdä kun sinä tulla kaikki alas. Aa, mitä? Minä ajattele että sinä mennä palasiksi propellissa, mutta sinä ajella — ajella minun tykö, ja minä saa sinusta iso kala; niin että sinä et kuolla tämä kerta."
"Missä minä olen?" kysyi Harvey, jonka mielestä hänen hengissä säilymisensä ei ollut erityisen varma siinä missä hän makasi.