"Mitä ne hammastikut ovat, Dan?"
"Niitä uusia turskan- ja sillinpyyntialuksia. Keula hieno kuin huvipurrella, kokkapuu terävä ja kajuutta niin suuri kuin meidän ruuma. Olen kuullut että itse Burgess on tehnyt mallit kolmeen tai neljään sellaiseen. Isä ei mistä pidä, kun ne survovat ja tärskyttävät, mutta ne ovat hyvin tuottavia. Isä osaa kyllä löytää kalapaikat, mutta hän on niin vanhoillinen — hän ei seuraa aikansa edistyksiä. Ne ovat täpötäynnä kaikenlaisia työtäsäästäviä laitteita. Etkö ole koskaan nähnyt 'Electoria' Gloucesterista? Se on mainio, vaikka onkin hammastikku."
"Mitä sellaiset maksavat, Dan?"
"Mahdottomia summia. Viisitoista tuhatta luullakseni, ehkä enemmänkin. Niissä on kultahelat ja kaikki mitä vain voi ajatella." Ja itsekseen, puoliääneen, hän lisäsi: "Minä panisin kai sillekin nimeksi 'Hattie S.'"
V.
Tämä oli alkuna moniin puheluihin Danin kanssa, joka kertoi Harveylle, mistä syystä hän olisi tahtonut muuttaa veneensä nimen tuolle kuvitellulle Burgess-malliselle turskanpyyntialukselle. Harvey sai kuulla aika paljon Gloucesterissa asuvasta todellisesta Hattie'sta; näki suortuvan hänen tukkaansa — minkä Dan, huomattuaan kauniit pyynnöt tehottomiksi, oli "kähveltänyt" Hattien istuessa hänen edessään koulussa viime talvena — ynnä hänen valokuvansa. Hattie oli noin neljäntoista vuoden vanha, halveksi poikia sanomattomasti ja oli tallannut Danin sydäntä koko talven. Kaiken tämän ilmaisi Dan Harveylle juhlallisia vaitiolon lupauksia vastaan kannella kuunvalossa, pilkkopimeässä, taikka sakeassa sumussa, vingahteleva ruoriratas takanaan, kalteva kansi edessään ja ympärillä levoton, pauhaava meri. Kerran, kun pojat oppivat tuntemaan toisiaan, sukeutui heidän välillään tietysti tappelu, joka riehui keulasta perään, kunnes Penn tuli ylös ja erotti heidät, luvaten kuitenkin olla kertomatta Diskolle, joka piti vahtivuorolla tappelemista miltei pahempana kuin nukkumista. Harvey ei ollut läheskään Danin veroinen ruumiinvoimiltaan, mutta hänen uuden kouluutuksensa vaikutus ilmeni erittäin edullisella tavalla siinä, että hän tyytyi tappioonsa eikä koettanut voittaa vastustajaansa millään ala-arvoisilla keinoilla.
Tämä tapahtui sen jälkeen kun Harvey oli parantunut lukuisista ajoksista, joita oli syntynyt hänen käsivarsiinsa kyynärpäitten ja ranteitten välille märän villanutun ja öljytakin hankauksesta. Suolainen vesi kirveli niitä ilkeästi, mutta kun ne olivat kypsyneet, käsitteli Dan niitä Diskon partaveitsellä ja vakuutti Harveylle että hän oli nyt "täysverinen matalikkolainen"; kalanrasvahaavat olivat nimittäin sen säätyluokan ominaismerkki, johon hän nyt kuului.
Koska hän oli poika ja lisäksi uutterasti työssä, ei hän vaivannut päätään liian paljolla ajattelemisella. Hän oli tosin hyvin pahoillaan äitinsä tähden ja kaipasi usein häntä, etenkin saadakseen kertoa hänelle tästä uudesta ihmeellisestä elämästä ja omasta loistavasta edistymisestään siinä. Muuten ei hän mielellään kovin usein mietiskellyt, miten äiti kesti hänen otaksutun kuolemansa tuottaman iskun. Mutta eräänä päivänä, kun hän seisoi kanssin portailla härnäten kokkia, joka oli syyttänyt häntä ja Dania paistinpiirakkain kähveltämisestä, hän johtui ajattelemaan, että tämä oli melkoisesti arvokkaampaa kuin ottaa vastaan nenästyksiä vierailta ihmisiltä vuokratun höyrylaivan tupakkasalongissa.
Hän kuului tunnustettuna osana asiain järjestykseen "Täällä Ollaan"-kuunarilla; hänellä oli määrätty paikkansa pöydän ääressä ja määrätty makuukojunsa, ja hän saattoi hyvin esiintyä puolestaan myrskypäivien pitkinä juttelu-hetkinä, jolloin toiset olivat aina valmiit kuuntelemaan hänen kertomuksiaan — tai "satuja", kuten he sanoivat — hänen maalla viettämästään elämästä. Hän ei tarvinnut montakaan päivää oivaltaakseen, että jos hän esitti niitä piirteinä omasta elämästään, — joka muuten tuntui hyvin kaukaiselta — niin ei kukaan Dania lukuunottamatta (ja Daninkin usko oli kovalla koetuksella) olisi myöntänyt niitä mahdollisiksi. Siksi hän tekaisi itsestään tuttavan, jonkun pojan, josta hän oli kuullut puhuttavan, joka ajeli pienoiskokoisilla, neljän ponyn vetämillä vaunuilla Toledossa, Ohiossa, tilasi neljä vaatekertaa yhdellä haavaa ja piti kutsuja, joissa tytöistä vanhin ei ollut varsin viidentoista vanha. Salters väitti että tuollaiset jutut olivat kovasti synnillisiä, jollei suorastaan Jumalan pilkkaa, mutta hänkin kuunteli yhtä ahnaasti kuin toisetkin; ja ne arvostelut, joita he lausuivat kertomusten lopussa, antoivat Harveylle aivan uusia ajatuksia vaatteista, kultalehti-imukkeisista savukkeista, sormuksista kelloista, hajuvesistä, pienistä päivälliskutsuista, samppanjasta, kortinpeluusta ja hotellimukavuuksista. Vähitellen hänen äänensävynsä muuttui hänen kertoessaan "tuttavastaan", jonka Pitkä Jack oli ristinyt "hulluksi naskaliksi", "kultahela-vauvaksi", "imeväksi huijariksi" muitten samanlaatuisten hyväilynimien ohella; ja merisaappaisiin puetut jalat pöydälle nostettuna hän keksi vielä juttuja silkkipyjamoista ja ulkomailta erikoisesti tilatuista kaulaliinoista "tuttavansa" huonoa mainetta lisätäkseen. Harvey oli hyvin mukautuvainen, ja hänellä oli terävä silmä ja korva tarkkaamaan kaikkien ympärilläolevien kasvojen ja äänien ilmeitä ja sävyjä.
Ennen pitkää hän tiesi missä Disko säilytti vanhaa vihreäksi kuorettunutta kvadranttia — makuukojussaan matrassin alla. Mitattuaan auringon korkeuden ja "Vanhan Maanviljelijän Almanakan" avulla löydettyään leveysasteen, Harvey juoksi kajuuttaan ja raaputti asteluvun ja päivämäärän rautanaulalla kamiininpiipun ruosteiseen pintaan. Eihän valtamerihöyryn yli-insinöörikään olisi voinut tehdä enempää, eikä kolmekymmentä vuotta palvellut laivankuljettaja olisi pystynyt jäljittelemään puoleksikaan sitä vanhan merikarhun ryhtiä ja ilmettä, jolla Harvey, ensin muistettuaan sylkäistä laidan yli, lausui julki kuunarin senpäiväisen aseman ja sitten, ja vasta sitten, otti Diskolta kvadrantin viedäkseen sen pois. Kaikilla tällaisilla tiloilla on tarkat käyttäytymissääntönsä.