"Voi vaikka Kap Hornin ympäri, jos niiksi tulee ja jos muonaa riittää", sanoi Disko. "Minun isäni purjehti pienellä aluksellaan — viidenkymmenen tonnin kantoinen se taisi olla, 'Rupert' nimeltään — purjehti Grönlannin jäisille vuorille sinä vuonna, jolloin puolet kalastajalaivoistamme oli koettamassa turskaonnea siellä. Ja mikä tärkeämpää, hän otti minun äitini mukaansa — arvatenkin näyttääkseen hänelle miten rahaa ansaittiin — ja he jäätyivät kaikki kiinni sinne, ja minä synnyin Diskossa. En muista siitä tietenkään mitään. Palasimme takaisin keväällä, kun jäät irtautuivat, mutta he panivat minulle nimen tuon paikan mukaan. Jokseenkin joutava kuje turvattomalle lapselle, mutta kaikkihan olemme taipuvaisia hairahduksiin elämässämme."
"Niinpä kyllä, niinpä kyllä!" sanoi Salters, päätään nyökytellen. "Kaikki olemme taipuvaisia hairahduksiin, ja minä sanon teille, pojat, että kun olette tehneet hairahduksen — ja te teette niitä ainakin sata päivässä — niin on kaikkein parasta tunnustaa se niinkuin miehet."
Pitkä Jack antoi suurenmoisella, kaikki muut paitsi Diskon ja Saltersin käsittävällä silmäniskulla ymmärtää että välikohtaus oli päättynyt.
Sitten he siirtyivät pyyntipaikasta toiseen pohjoista kohti, veneet ulkona melkein joka päivä, kulkien pitkin Suuren matalikon itäistä reunaa kolmen-neljänkymmenen sylen vedessä ja kalastaen uutterasti.
Siellä Harvey sai ensi kerran nähdä mustekalan, joka on parhaita turskansyöttejä, mutta vaikeasti pyydystettävissä. Heidät herätti makuukojuistaan eräänä pimeänä yönä Saltersin huuto: "Mustekaloja, ohoi!" ja puolitoista tuntia kurotteli joka mies laidan yli mustekalatäkyään — punaiseksi maalattua lyijypalaa, jonka alapäässä oli kehä taaksepäin käyristettyjä piikkejä, muistuttaen puoleksi avatun sateenvarjon ruotoja. Jostakin tuntemattomasta syystä mustekala himoitsee tätä kapinetta ja kietoutuu sen ympärille, jolloin se vedetään ylös ennenkuin se on ehtinyt päästä irti piikeistä. Mutta jouduttuaan pois luonnollisesta elementistään se purskuttaa ensin vettä ja sitten mustetta pyydystäjänsä silmille; ja oli huvittavaa nähdä miesten kumartelevan milloin millekin puolelle väistääkseen suihkuja. Kun leikki loppui, olivat he kaikki mustia kuin nuohoojat, mutta kannella oli soma kasa tuoretta mustekalaa, ja isolle turskalle on hyvin mieleen, kun se näkee pienen loistavan palan mustekalan käsivartta simpukkasyötillä varustetun koukun kärjessä. Seuraavana päivänä he saivat runsaasti kaloja ja kohtasivat "Carrie Pitmanin", jolle he huusivat hyvästä onnestaan; "Carrien" miehet tahtoivat tehdä kauppaa — seitsemän turskaa kunnollisen kokoisesta mustekalasta —, mutta Disko ei hyväksynyt hintaa, ja "Carrie" siirtyi nyrpeänä tuulen alle ja asettui ankkuriin puoli peninkulmaa kauemmaksi, toivoen onnistuvansa itse saamaan noita haluttuja eläviä.
Disko ei virkkanut mitään ennenkuin illallisen jälkeen, jolloin hän lähetti Danin ja Manuelin varustamaan poijulla kuunarin ankkuriköyttä ja ilmotti aikovansa makuulle mennessään ottaa piilukirveen mukaansa. Dan kertasi tietysti nämä huomautukset eräälle "Carrien" veneelle, joka halusi tietää mitävarten he poijuttivat ankkuriköyttään, vaikka ei pohja ollut kallioinen.
"Isä sanoo, ettei hän uskaltaisi jättää lauttaakaan viittä peninkulmaa lähemmäksi teitä", huusi Dan reippaasti.
"No miksei hän sitten siirry pois? Kuka kieltää?" sanoi toinen.
"Siksi että te asetuitte hänen alapuolelleen, ja sitä hän ei siedä yhdeltäkään alukselta, saatikka sellaiselta ajelehtivalta rasvatynnyriltä kuin teidän."
"Se ei ole ajelehtinut vähääkään tällä matkalla", sanoi mies suutuksissaan, sillä "Carrie Pitman" oli huonossa huudossa siitä, että sillä oli tapana katkoa pohjataklinkinsa.