"Toivoisin — toivoisin etten olisi ottanut sitä veistä. Silloin se olisi tullut sinun siimaasi."
"Tuskinpa se olisi tehnyt erotusta. Me olemme kumpikin säikähtäneet itseltämme kymmenen vuoden kasvun. Ooh, Harve, näitkö sen päätä?"
"Näinkö? Minä en voi sitä unhottaa milloinkaan. Mutta kuule, Dan; ei suinkaan hän voinut tulla tahallaan. Virta se vain hänet toi."
"Virtako? Ei, kyllä hän tuli sitä noutamaan, Harve. Hehän upottivat hänet kuusi peninkulmaa etelään laivastosta, ja me olemme siitä vain kahden peninkulman päässä. Ja minä kuulin että he olivat panneet painoksi puolitoista syltää ankkurikettinkiä."
"Mitähän hän mahtoi tehdä tuolla veitsellä — siellä Ranskan rannikolla?"
"Jonkin katalan teon. Luulen että hänen täytyy viedä se mukanaan viimeiselle tuomiolle, ja siksi… Mitä sinä teet kaloille?"
"Heitän ne yli laidan", vastasi Harvey. "Mitä varten? Emmehän me niitä syö."
"Sama se sille on. Minun täytyi katsoa hänen kasvoihinsa silloin kun irrotin vyötä. Sinä voit pitää saaliisi, jos haluat. Minä en halua omaani."
Dan ei virkkanut mitään, vaan nakkeli hänkin kalansa takaisin veteen.
"Taitaa olla parasta pysyä varmemmalla puolella", mumisi hän vihdoin. "Antaisin kuukauden palkan, jos tuo sumu hälvenisi. Sumussa liikkuu kaikkea sellaista, mitä ei selvällä ilmalla näe — kyöpeleitä ja särkkäkummituksia ja sellaisia. Tuntuu minusta ikäänkuin vähän keventävältä, että se tuli sillä tavoin eikä kävellen. Se olisi voinut tulla kävellenkin."