"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle aikaisin eräänä aamuna — "minun täytyy tavata sinut, Liinakko!"
"Tule sisään, nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"
Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä kuuman paraadin jälkeen.
Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin, ja silmät vilkkuivat kupin laidan yläpuolella, kun hän kysyi: — "Minä sen sanon, Liinakko, onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"
"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit suudella?"
"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua, ellen minä estä häntä.
Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuli
Allaldycen isoa tyttöä eilisaamuna kanavan luona?"
Liinakon sydän sykähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa. Oli olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuri Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan ennenkuin ensi kuussa, ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian paljon.
"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki ei nähnyt. Minä huusin hänelle, Hut ja o."
"No, että sinulla nyt sentään oli sen verran järkeä, sinä pikku elävä", huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään, puoleksi harmissaan. "Ja kuinkahan monelle jo olet kertonut siitä?"