No niin, hänen palvelusaikansa toisen vuoden syksynä hiipi maasta levoton huhu ja kiersi bhileissä. Chinn ei kuullut mitään ennen kuin eräs upseeriveikko sanoi hänelle päivällisellä pöydän yli: "kunnianarvoisa esi-isänne on maleksimassa Satpuran mäkilöissä. Teidän olisi parasta käydä katsomassa mikä häntä vaivaa".
"En tahdo osottaa kunnioituksen puutetta, mutta olenpa jo hiukan kyllästynyt kunnianarvoisaan esi-isääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä arvellaan vaarini hommailevan nykyään?"
"Ratsastelee kuuvalolla maita ja metsiä tuolla tiikerillään. Hänet on nähnyt noin kaksi tuhatta bhiliä kiitämässä Satpuran harjanteita, säikytellen ihmisiä kuoliaaksi. He uskovat sen hartaasti, ja kaikki Satpuran jehut palvelevat hänen alttarinsa ääressä — hautakummullaan, piti sanomani — kuin jumalaansa ainakin. Teidän todella pitäisi käväistä siellä. Olisi kai hullua nähdä, miten vaarivainajanne on ylennyt maan jumalaksi".
"Mikä saa teidät luulemaan että jutussa on mitään perää?" sanoi Chinn.
"Se että kaikki miehemme kieltävät sen. He kieltävät koskaan kuulleensa Chinnin tiikeristä. Mutta se on ilmetty valhe, sillä jokainen bhil on kuullut".
"Ainoastaan erään seikan olette jättäneet huomioon ottamatta", virkkoi eversti miettivästi. "Kun paikallinen jumala jälleen ilmestyy maan päälle, niin se on aina puolustuksena jollekin melskeelle; ja nuo Satpuran bhilit ovat jokseenkin yhtä villejä nyt kuin silloin kun iso-isänne jätti heidät, nuori mies. Se merkitsee jotakin".
"Tarkotatte että he suittaisivat nousta sotajalalle?" sanoi Chinn.
"En voi sanoa — nyt vielä. En sitä vähääkään kummastelisi".
"Minulle ei ole kerrottu tavuakaan".
"Sen selvempi todistus. Ne salailevat jotakin".