»Palturia!» puuskahti Leopardi. »Muistan ne tarkasti Ylä-Veldtistä, varsinkin niiden ydinluut. Sirahvi on viitisen metriä pitkä, yksinomattain punertavankullankeltamen päästä kantapäihin; Seepra ei ole puoltatoista metriä, ja se on yksinomattain harmaan vaaleanruskea päästä kantapäihin.»
»Hm», sanoi Etiopialainen katsellen alkuperäisen kasvikunnan sikinsokoisia varjoja. »Silloin niiden pitäisi näyttää tässä hämärässä paikassa samoilta kuin kypsät banaanit savustushuoneessa.»
Mutta nepä eivät näyttäneet. Leopardi ja Etiopialainen metsästivät koko päivän, ja vaikka he vainusivat ja kuulivat niitä, niin he eivät kuitenkaan nähneet niitä milloinkaan.
»Herran tähden», virkkoi Leopardi iltateen aikana, »odotetaan pimeän tuloa. Päivällä metsästäminen on suorastaan häpeällistä.»
Niinpä he odottivat pimeän tuloon, ja silloin Leopardi kuuli jonkun nuuskivan tähtien välkkeessä, joka valui juovikkaana oksien läpi, ja se hypähti ääntä kohden; olento haisi Seepralta ja tuntui Seepralta, ja kun Leopardi iski sen kumoon, niin se potkaisi kuin Seepra, mutta sitä ei voinut nähdä. Silloin Leopardi virkkoi:
»Ole rauhassa, oi muodoton olento. Aion istua pääsi päällä päivän valkenemiseen, koska sinussa on jotakin, jota en ymmärrä.»
Samassa se kuuli korskumista ja melua ja rähinää, ja Etiopialainen huusi:
»Olen iskenyt olentoon, jota en voi nähdä. Se haisee Sirahvilta, ja se potkii kuin Sirahvi, mutta sillä ei ole mitään muotoa.»
»Älä siitä huoli», sanoi Leopardi. »Istu sen pään päällä aamun tuloon — niinkuin minäkin. Niillä ei ole muotoa kummallakaan.»
Niin he istuivat lujasti niiden päällä, kunnes aamu vaikeni ja Leopardi sanoi: