Leopardi tuijotti ja Etiopialainen tuijotti, mutta he näkivät vain juovikkaita varjoja ja läikällisiä varjoja, mutta eivät jälkeäkään Seeprasta sen enempää kuin Sirahvistakaan. Ne olivat kävelleet pois ja piiloutuneet varjoisaan metsään.
»Hih! Hih! Hih!» nauroi Etiopialainen. »Tuo temppu on oppimisen arvoinen. Ota siitä oppia, Leopardi. Sinä näytät tässä pimeässä paikassa aivan hiilisankoon heitetyltä saippuahangolta.»
»Höh! Höh!» sanoi Leopardi. »Hämmästyttäisi sinua kovasti se tieto, että sinä tässä hämärässä paikassa näytät hiilisäkin kylkeen pistetyltä sinappiläastarilta?»
»No niin, tyhjä leukailu ei tuo päivällistä», sanoi Etiopialainen. »Pääasia on, että me emme sovi taustaamme. Aion seurata Paviaanin neuvoa. Hän sanoi, että minun pitää muuttaa; ja kun minulla ei ole muuta muutettavaa kuin nahkani, niin aion muuttaa sen.»
»Minkälaiseksi?» kysyi Leopardi hirveän kiihtyneenä.
»Hienoksi mustanruskeaksi, jossa on hiukan purppuraista ja joka vivahtaa liuskakiven siniseen. Kun on sellainen väri, niin on helppo piiloutua kallionkoloihin ja puiden taakse.»
Sitten hän heti paikalla muutti nahkaa, ja Leopardi kiihtyi entistä enemmän; se ei ollut milloinkaan aikaisemmin nähnyt miehen muuttavan nahkaa.
»Mutta kuinkas minun käy?» kysyi se, kun Etiopialainen oli pannut viimeisen pikkusormensa uuteen hienoon mustaan nahkaansa.
»Seuraa sinäkin Paviaanin neuvoa. Hän kehoitti sinua hakemaan toisia täpliä.»
»Niinhän olen tehnytkin», vastasi Leopardi. »Minä läksin heti hakemaan toisia täpliä. Läksin heti sinun kanssasi tälle täplälle, mutta en ole hyötynyt täältä mitään.»