»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »sillä minä olen Krokodiili», ja se vuodatti krokodiilinkyyneleitä osoittaakseen, että se puhui aivan totta.
Silloin Norsunlapsen henki salpaantui ja se huohotti ja polvistui rannalle ja sanoi:
»Teitä juuri minä olen etsinyt kaiket päivät. Tahdotteko olla ystävällinen ja kertoa mitä te syötte päivälliseksenne?»
»Tulehan tänne, Pikkumies», sanoi Krokodiili, »niin kuiskaan korvaasi».
Silloin Norsunlapsi pisti päänsä lähelle Krokodiilin haisevaa, luisevaa kitaa, ja Krokodiili tarttui sen pieneen turpaan, joka siihen viikkoon, päivään, tuntiin ja minuuttiin asti ei ollut ollut saapasta isompi, vaikkakin paljon hyödyllisempi.
»Luulen», sanoi Krokodiili — ja se sanoi sen hampaittensa välitse, kas näin — »luulen, että tänään aloitan Norsunlapsesta!»
Tästä Norsunlapsi ällistyi kovin ja sanoi puhuen nenänsä kautta, — näin —:
»Helliddägää! Se degee binulle gibeädä!»
Silloin tuli Kaksivärinen-Python-Kallio-Käärme luikertaen rantaäyräältä ja sanoi:
»Nuori ystäväni, ellet nyt heti ja tämän iankaikkisen pilkun päällä vedä niin kovaa kuin voit, niin minun mielipiteeni mukaan tuo sinun nahkatilkkupalttooseen puettu tuttavuutesi» (ja tällä se tarkoitti Krokodiilia). »kiskoo sinut tuonne kuultavaan virtaan, ennen kuin ennätät sanoa morjens.»