»Me emme tehneet mitään», vastusteli Taffi. »Emme me, vaan äiti ja Neoliittiset rouvat — ja muta.»
»Älkäämme siitä jutelko», sanoi Tegumai. »Syökäämme välipalaa.»
Taffi otti ydinluun ja istui hiirenhiljaa kymmenen kokonaista minuuttia, ja sillä välin hänen isänsä kiskoi hainhampaalla tuohta. Sitten ei Taffi enää voinut pitää suutaan kiinni:
»Isä, olen ajatellut salaista yllätystä. Lausu joku ääni — mikä tahansa.»
»Ah!» sanoi Tegumai. »Kelpaako tämä aluksi?»
»Kelpaa», vastasi Taffi. »Sinä näytit aivan toutaimelta, jonka suu on auki. Sano se uudelleen, ole hyvä.»
»Ah! Ah! Ah!» sanoi isä. »Älä rupea hävyttömäksi, tyttöni.»
»En aio olla hävytön, en lainkaan», vastasi Taffi. »Tämä on osa sala-yllätys-ajatustani. Sanothan, isä kulta, a h ja pidät suutasi auki ja lainaat tuota hammasta. Aion piirtää toutaimen, joka pitää suutaan ammollaan.»
»Miksi?» kysyi hänen isänsä.
»Etkö huomaa?» vastasi Taffi piirtäen tuohelle. »Tästä tulee meidän oma pieni salainen yllätyksemme. Kun minä piirrän avosuisen toutaimen nokeen luolan perälle — jos äiti ei huomaa — niin se muistuttaa sinua tästä ah-äänestä. Sitten me voimme leikkiä, niinkuin minut olisi heitetty pimeyteen ja yllättäisin sinut tuolla äänellä — niinkuin tein majavarämeellä viime talvena.»