"Khanhiwaraan tultuamme", huomautti Messua arasti, "englantilaiset tahtoivat auttaa meitä noita kyläläisiä vastaan, jotka aikoivat meidät polttaa. Muistatko?"
"Enpä ole unohtanut."
"Mutta kun englantilaisen lain ehtiessä tähän asiaan valmiiksi läksimme tuon pahan väen kylään, niin sitä ei enää ollut olemassakaan."
"Senkin muistan", virkkoi Mowgli ja hänen sieraimensa nyähti.
"Mieheni sen vuoksi ryhtyi vainioille työhön, ja vihdoin, sillä hän oli todella väkevä mies, me pääsimme omistamaan hiukan omaa maata täällä. Niin hedelmällistä se ei ole kuin vanhassa kylässä, mutta me emme tarvitse paljoa — me kaksi."
"Missä on hän — mies joka kaiveli multaa, kun oli peloissaan tuona yönä?"
"Hän kuoli — vuosi sitten."
"Ja hän?" Mowgli viittasi lapseen.
"Poikani, joka syntyi kaksi sadekautta takaperin. Jos sinä olet jumalanuorukainen, niin anna hänelle viidakon suosio, jotta hän olisi turvassa sinun — sinun väkesi joukossa kuten me olimme turvassa silloin."
Hän nosti ylös lapsen, joka säikkynsä unohtaen kurottausi leikkimään Mowglin rinnalla riippuvalla puukolla, ja Mowgli siirsi pikku sormet hyvin hellävaroen syrjään.