Mowgli alkoi ruohikossa vapista kuin horkan kohtaama. Hän tunsi hyvin äänen, mutta varmistuakseen huusi säyseästi, hämmästyen ihmispuheen helppoa paluuta käytettäväksensä: "Messua! Oi Messua!"
"Ken huutaa?" kysyi vaimo värähtelevällä äänellä.
"Oletko unohtanut?" kysyi Mowgli; hänen kurkkuansa kuivi puhuessa.
"Jos siellä sinä olet, niin minkä nimen sinulle annoin? Sano!" Hän oli puoleksi sulkenut oven ja puristi kädellään rintaansa.
"Nathoo! Ohe Nathoo!" vastasi Mowgli, sillä senhän nimen Messua oli hänelle antanut hänen ensin saapuessaan ihmislaumaan.
"Tule, poikani", kutsui hän. Mowgli astui valoon ja silmäili Messuaa, vaimoa, joka oli ollut hänelle hyvä ja jonka hengen hän kauan sitten oli ihmislaumalta pelastanut. Tämä oli vanhentunut, ja hänen hiuksensa olivat harmaat, mutta silmät ja ääni eivät olleet muuttuneet. Naisellisesti kylläkin, Messua odotti näkevänsä Mowglin sellaisena kuin viimeksi erotessa, ja hänen silmänsä kohosivat ällistyneinä nuorukaisen rinnasta päähän, joka kosketti oven poikkipienaa.
"Poikani", hän sopersi, ja sitten hänen jalkoihinsa lysähtäen: "mutta eihän se enää ole poikani. Se on metsien jumalia! Ahei!"
Seisoessaan öljylampun punaisessa hohteessa, voimakkaana, kookkaana ja kauniina, pitkä musta tukka yli olkain valuvana, puukko kaulaan ripustettuna ja päässä valkea jasmiinikiehkura hän olisi helposti saattanut käydä jostakusta viidakkotarinan metsäjumalasta. Makuulavitsalla torkkuva lapsi kavahti ylös ja kirkui pelosta. Messua kääntyi häntä viihdyttelemään, Mowglin seistessä alallaan, silmäillen vesiruukkuja ja patoja, jyvähinkaloa ja kaikkia muita ihmiskojeita, jotka hän havaitsi vielä hyvin muistavansa.
"Mitä haluaisit syödä tai juoda?" haasteli Messua. "Tämä on kaikki sinun. Olemme henkemme sinulle velkaa. Mutta oletko sinä se, jota nimitin Nathooksi, vai tosiaankin jumala?"
"Minä olen Nathoo", vakuutti Mowgli. "Olen hyvin kaukana asuinpaikoiltani. Näin tämän valon ja tulin tänne. En tiennyt sinun olevan täällä."