"Mitä sanot sinä, Harmaa Veikko?"
"Ne häätivät sinut kerran herjauksia syytäen. Ne satuttivat huultasi kivellä. Ne lähettivät Buldeon surmaamaan sinua. Ne olisivat heittäneet sinut Punakukkaan. Sinä, enkä minä, olet sanonut, että ne ovat ilkeitä ja järjettömiä. Sinä, enkä minä — minä seuraan omaa kansaani — laskit viidakon niitä tuhoamaan. Sinä, enkä minä, teit laulun niitä vastaan, katkerammankin kuin oli meidän laulumme punaista koiraa vastaan."
"Kysyin sinulta, mitä sinä sanot?"
He puhelivat juosten. Harmaa Veikko laukkasi tovin vastaamatta edelleen, ja sitten hän sanoi loikkauksien lomassa: "Ihmisenpenikka — viidakon herra — Rakshan poika — luolaveljeni — vaikka hetkeksi unohdan keväisin, on sinun polkusi minun polkuni, sinun luolasi minun luolani, sinun saaliisi minun saaliini ja sinun kuolontaistelusi minun kuolontaisteluni. Minä puhun noiden kolmen puolesta. Mutta mitä aiot sanoa viidakolle?"
"Hyvä ajatus. Näkemisen ja tapon välillä ei ole syytä siekailla. Riennä edellä ja kutsu ne kaikki Käräjäkalliolle, niin minä niille kerron, mitä on mielessäni. Mutta kenties eivät tulekaan — uudenpuheen aikana saattavat minut unohtaa."
"Etkö sinä sitten ole mitään unohtanut?" tokaisi Harmaa Veikko yli olkansa, lähtiessään täyttä neliä, ja Mowgli seurasi mietiskelevänä.
Mihin muuhun vuodenaikaan tahansa olisi hänen viestinsä kutsunut koko viidakon koolle niskakarvat pörröllään, mutta nyt ne touhusivat metsästämisessä, tappelemisessa, kisailemisessa ja lauleskelussa. Toisesta toiseen juoksi Harmaa Veikko huudellen: "Viidakon herra palaa ihmisen luokse. Tulkaa Käräjäkalliolle!" Ja onnekas, kiihkeä väki vastasi vain: "Hän tulee takaisin kesäkuumilla. Sateet ajavat hänet luolaansa. Juokse mukanamme laulamassa, Harmaa Veikko."
"Mutta viidakon herra palaa ihmisen luokse", hoki Harmaa Veikko.
"Iii! Eowa? Onko uudenpuheen aika siltä vähemmän hyvä?" vastailtiin. Kun siis Mowgli raskain sydämin kapusi tuttua louhikkoa ylös paikalle, missä hänet oli laumaan tuotu, tapasi hän siellä ainoastaan nuo neljä sutta sekä vanhuuttaan miltei sokean Baloon ja Akelan tyhjän istuimen ympäri kietoutuneen, raskaan, kylmäverisen Kaan.
"Polkusi päättyy siis tässä, Miekkonen?" virkkoi Kaa Mowglin heittäytyessä pitkäkseen kasvot käsien varassa. "Itkehän itkusi. Me olemme yhtä verta, sinä ja minä — ihminen ja käärme."