"Hyvä!" virkkoi Mowgli verkalleen tuijotellen ympärilleen. "Näen olevanne koiria. Minä lähden seurastanne oman väkeni luo — jos ne omaa väkeäni ovat. Viidakko on minulta suljettu, ja minun täytyy unohtaa puheenne ja toveruutenne; mutta minä tahdon olla armeliaampi kuin te olette. Koska olin miltei veriveljenne, niin lupaan, että ihmisenä ihmisten parissa ollessani en kavalla teitä ihmisille, niinkuin te olette minut kavaltaneet." Hän potkaisi tulta jalallaan ja kipinät sinkoilivat öiseen ilmaan. "Älköön koituko sotaa kenenkään laumaan kuuluvan ja minun välillämme. Mutta minulla on velka maksettavana ennen lähtöäni." Hän harppasi Shere Khanin eteen, joka istui tylsästi vilkutellen silmiänsä liekeille, ja tarttui hänen leukatöyhtöönsä. Bagheera seurasi tapaturmien varalta. "Ylös, koira!" huusi Mowgli. "Ylös, kun ihminen puhuu, tai pistän taljaasi tulen!"
Shere Khanin korvat olivat Iitteinä kouristuneet taaksepäin ja hän ummisti silmänsä, sillä näre roihusi kovin likellä.
"Tämä karjantappaja vakuutti tappavansa minut käräjillä, kun ei ollut minua penikkana ollessani tappanut. Noin ja noin me koiria pieksämme ollessamme ihmisiä. Liikautappas partakarvaakaan, Lungri, niin sullonpa Punakukan alas kurkkuusi!" Hän huitoi Shere Khania rangalla päähän, ja tiikeri vinkui ja uikutti hirveän pelon vallassa.
"Pyh! Korvennettu viidakkokissa — laputa nyt! Mutta muista, että kun ensi kerralla saavun Käräjäkalliolle kuten miehen pitää saapua, niin se tapahtuu Shere Khanin talja pääni päällä. Akela taas käyköön elämään vapaasti mielensä mukaan. Te ette tapa häntä, syystä ettei se ole minun tahtoni. En myöskään luule teidän istuvan täällä kauemmin kielet lerpallaan kuin olisitte mitäkin hyväisiä ettekä koiria, jotka minä häädän matkoihinsa — noin! Menkää!" Tuli roihusi hurjasti karahkan kärjessä ja Mowgli hosui oikeaan ja vasempaan kehässä, niin että sudet ulvoen kaikkosivat kipinäin poltellessa niiden turkkeja. Viimein oli jäljellä ainoastaan Akela, Bagheera ja ehkä kymmenen Mowglin puolelle asettunutta sutta. Silloin alkoi Mowglin sisuksia niin vihavoida, ettei hän konsanaan ollut moista poltetta tuntenut, ja hän tavotteli ilmaa ja nyyhkytteli, kyynelten karpaloidessa hänen poskillansa.
"Mitä tämä on? Mitä tämä on?" voihki hän. "En haluaisi jättää viidakkoa, enkä tiedä mitä tämä on. Kuolenko minä, Bagheera?"
"Et, Pikku Veikko. Nuo ovat vain kyyneleitä, jollaisia ihmiset käyttävät", selitti Bagheera. "Nyt tiedän, että sinä olet ihminen etkä enää ihmisen penikka. Viidakko on tosiaankin suljettu sinulta tästälähtein. Anna niiden valua, Mowgli. Ne ovat vain kyyneleitä." Ja Mowgli istuutui itkemään katkerasti kuin sydän pakahtumaisillaan, eikä hän ollut eläissään ennen itkenyt.
"Nyt", hän virkahti, "minä lähden ihmisten luo. Mutta ensin täytyy minun lausua jäähyväiset emolleni"; ja hän riensi luolaan missä tämä isä Jolkan kanssa asui, ja itki emonsa turkkia vasten painuneena, neljän penikan ulvoessa surkeasti.
"Ettehän unohda minua?" sanoi Mowgli.
"Emme koskaan niin kauan kuin kykenemme vainua seuraamaan", vakuuttivat penikat. "Tule vuoren juurelle ihmisenä ollessasi, niin me pakisemme sinulle; ja me poikkeamme öisin vainiomäille kisailemaan kanssasi."
"Tule pian!" pyyteli isä Jolkka. "Oi, viisas pikku sammakko, tule pian käymään; sillä me olemme vanhat, emosi ja minä."